Vivé la vie
16042009
Tapahtui eräs todella hassu juttu. Ostelin huuto.netin kautta kaikenlaisia kirjoja kouluani varten,
(olen jäänyt ikävää huutonet-kierteeseen sen jälkeen kun ymmärsin, että sieltä saa hyviä kirjoja
parhaimmillaan 1,50 hintaan) kun löysin kauan himoinneeni Lukácsin kirjan Balzac ja ranskalainen realismi. Yksi lempiopettajistani suositteli kirjaa kaikille ranskalaisen kirjallisuuden ja realismin ystäville, joten päätin pitää korvani ja silmäni tarkkana kirjaa varten. Näillä näkymin aion siis keskittyä kumpaankin kirjallisuuden alaan tulevaisuudessa.
Kirja sitten löytyi lopulta huutopuodista ja vaikka se on siellä erinäisillä myyjillä roikkunut jo puolen vuoden päivät, on karvas hinta pitänyt minua niitä ostamasta. Tämä yksi Turussa sijaitseva kipale oli vain viiden euron plus euron postikulut päälle. Ostin siis sen. Kun huuto oli sulkeutunut ja tieto tullut sähköpostiin, huomasin kirjan sijaitsevan pääni päällä, siinä asunnossa, jossa on ihana kultainennoutajan vesa ja pitkä mies. Hieman hölmistyneenä menin sitten aamutakissa froteesukissa kerrosta ylemmäs, (edes lukulaseja en kerinnyt päästä ottaa) ja maksoin kirjan. Säästyin postikuluilta ja sain tietää jotain todella olennaista yläkerrassa asuvalta naapurilta, samoin kun hän minusta. Ei kuka tahansa tuollaisia kirjoja ostele.
Nyt on Johanna Venhon runoanalyysi pois päiväjärjestyksestä, (lähetin sen eteenpäin tänään) Kotiopettajattaren romaani luettu ja Gustave Flaubertin Madame Bovarysta luettu ensimmäiset 110 sivua. Molière-analyysiini tartuin eilen rohkeasti kuin teurastaja uhriinsa, mutta sain väännettyä yhdeksän sekavaa sivua kahdestatoista ja kauhean halvauksen ymmärtäessäni, etten itsekään tiedä mitä olen tekemässä. Vaikka kysymyksenasetteluni tuntuu selvältä ja yksinkertaiselta, en silti tunnu pääsevän siihen sisään ja kirjoitettua näytelmästä mitään fiksusti auki. Tuntuu että kaikki, jota sanon, on niin päivän selvää kaikille, jotka on hieman edes lukenut Ihmisvihaajan sivuja, en osaa antaa mitään uutta esille tekstilläni.
14042009
Olen lukenut Kotiopettajattaren romaania tänään 70 sivun verran, väännellyt Johanna Venhon runoanalyysiäni viimeistä vailla valmiiksi sekä käynyt kolmen tunnin työrupeamalla kuudesta yhdeksään. Puoli yhdeltätoista katson tarpeelliseksi lopettaa päivän, sillä Jane Eyren tarina alkaa haukotuttaa ja sanat vilistä ohi ilman sen kummempia muistijälkien jättämisiä aivoihin.
Huomenna olisi tarkoitus lukea Brontën romaani loppuun (vajaat 90 sivua enää jäljellä), rykäistä Johanna Venho valmiiksi sekä tarttua Molière-analyysini pariin. Tai ainakin lukea lähdekirjallisuutta niin pirun perkeleesti, että saan draaman analyysini valmiiksi ennen sunnuntaita. Kun nämä ovat poissa jaloista, on edessä enää lyriikan analyysin Apollinaire-työ, kaunokirjapakettitentti, kirjallisen viestinnän tentti, esseen kirjoittamisen lopputyön palautus sekä siskoni häät. Lisäksi olisi vielä lyriikan kirjoittamisen työ, mutta en laske sitä kunnon deadlineksi, sillä yleensä niihin pitää rustata vain kaksi runoa puolikiireessä ja istua harjoitusryhmässä sitten analysoimassa niitä.
Kunpa jaksaisin nämä viimeiset viikot ja voisin aloittaa lomani, (siis kesätentteihin lukemisen) hyvillä mielin ja omatunto
puhtaana! Pelkään jatkuvasti, että romahdan viimeisillä, niillä kaikkein ratkaisevimmilla hetkillä, ja vaikka en romahtaisikaan
kokonaan, niin en jostain syystä antaisi koulutöille sataprosenttista energiaani. Tällöin en voisi aloittaa lomaani rauhassa,
vaan syyttäisin itseäni siitä, etten antanut parastani ja tehnyt enempää. Että olin laiska.
Törmäsin työmatkallani todella surulliseen tapaukseen. Olin ostamassa itselleni omenaa töihin sekä kevään ensimmäistä jäätelöä kauniin ilman kunniaksi kun huomasin kassanaisen jäävän suustaan kiinni asiakkaan kanssa. Tyttö kyseli töitä. Kun niitä ei ollut, hän voivotteli, ettei haluaisi muuttaa, vuokra piti maksaa mutta töitä ei ollut vaikka oli hakemuksia kaikkialle lähettänyt. Katsoin ihmeissäni tätä tapahtumaketjua, ja tulin surulliseksi. Tyttö oli epätoivon partaalla, sen näki, vaikka hän kuinka yritti hymyillä. Minun kävi häntä sääliksi, vaikka samassa jamassa tässä ollaan. Minulta ei tosin mene asunto alta vaikka olisin velkavankeudessa, mutta kun töitä ei ole niin ei ole. Tytön kadotessa ulos leutoon tuuleen maksoin ostokseni. Euro ja viisikymmentäviisi senttiä. Maksoin sentit pussista, euron kortilta. Tuli köyhä olo.
14042009
Yliopistomaailmassa on viime aikoina alkanut ilmetä yhä likaisempaa peliä. Olen kerännyt tähän raivonpuuskassani muutamia esimerkkejä siitä, miten opiskelijoita kohdellaan muutamassa oppilaitoksessa. Sen verran sanon, etten tässä kirjoituksessani kajoa yliopistolakiin tai laitosten yhdistämis-ongelmaan, sillä ihan niin poliittinen opiskelija en vielä ole. Ehkä joskus tartun niihin, kunhan ymmärrän ja saan poliittisen kiihkoni herätettyä.
Ensimmäinen silmätikkuni on Keski-Suomessa. Siellä Tampereen yliopisto ilmoitti tässä jonkin aikaa
sitten, että taidehistoria lopettaa yliopistolla kokonaan professorin karatessa Helsinkiin. Tietenkään ketään
ei saada tilalle eikä rahaa ole enää edes toimistotilojen saniteettitarkoituksiin. Toinen raivoa nostattava
tapahtumaketju tämän lisäksi on Tampereen ”ikuinen etu ja ylpeys”, eli vapaa sivuaineoikeus, joka yliopistoon
päästyä näyttäytyykin opiskelijalle monien poikkeuksien ja rajoitusten verkostona. Xue on kirjoittanut
muutaman kirjoituksen Tampereen mukavista yllätyksistä
opiskeluaiheiseen blogiinsa. Museologia järjestetään joka toinen tai kolmas vuosi ja sivuaineopiskelijat syynätään todella tiukasti. Tiedotusoppi sulkee ovensa iäksi sivuaineopiskelijoilta ja taidehistoria lopettaa. Toinen tuttuni yllättyi, kun kuuli, ettei Suomen kirjallisuutta opiskelevana saa ottaa yleistä kirjallisuustiedettä sivuaineekseen ja päinvastoin.
Tampereen ylioppilaslehti Aviisi kirjoitti kadonneen sivuaineoikeuden tapauksesta artikkelin, jossa todetaan, ettei tiedotusoppi ole läheskään ainoa, joka karsii oikeutta rankalla kädellä, vaan samaa on tapahtunut sosiaalityön, psykologian sekä kasvatustieteen oppiaineissa. Sosiaalityötä opiskelevilta on vedetty oikeus suorittaa syventäviä opintoja kyseisestä oppiaineesta, joten he eivät saa sosiaalityöntekijän pätevyyttä. Ja tälläkö tavalla helpotetaan akateemista työllistymistä tulevaisuudessa, kun se on ollut vaakalaudalla jo useamman vuoden?
Kysymys kuuluu: miksi abeja täytyy huijata Tampereelle vapaan sivuaineoikeuden nimissä? Miksei näistä ”poikkeuksista” kerrota etukäteen, sillä osa niistä, (etenkin tiedotusoppi sekä museologia) sattuvat olemaan yksiä suosituimpia puhumattakaan siitä, kuinka moni humanisti on kiinnostunut sosiaalityöstä ja kasvatustieteistä. Millä oikeudella Tampere mainostaa yliopistoaan ja saa monia sisään päässeitä opiskelijoita harkitsemaan, valitako ”Helsinki vai vapaan sivuaineoikeuden Tampere”? Minusta tämä on opiskelijoiden huijausta.
Tämän lisäksi olen kuullut, että ”opiskelijoiden pyytämien” sähköisten tenttien käyttöönotto itse asiassa
vähentää kesätenttien määrää, mikä on ikävä ketunloukko kesätyöttömille opiskelijoille, joilta sulkeutuvat
Kelan luukut tämän myötä. Kerrassaan esimerkillistä toimintaa. Ylioppilaslehti Aviisi sanoi sanottavansa
tästäkin aiheesta eräässä keväällä ilmestyneessä
artikkelissaan.
Tapahtuu tätä moskaa muuallakin kuin vain Tampereen yliopistolla, nimittäin Jyväskylässä pyritään ajamaan alas naistutkimus, jota on opetettu siellä viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan. Jotenkin tämä pistää miettimään, että ajattelevatko hallitusheebot naistutkimuksen olevan aikansa elänyttä so 80’s -kamaa, joka löytää jotain uutta enää vain kirjallisuudentutkimuksen puolelta. Että naistutkimus on out, ja nyt aletaan panostaa maskuliinisuus- ja miestutkimukseen sitäkin enemmän, ihan vain vaihtelun vuoksi. Luultavasti ei edes päästä näin pitkälle ennen kuin huomataan, ettei se tuota rahaa, jonka jälkeen annetaankin ekstrarahat jollekin tuottavammalle alalle.
Olen tässä alkanut pikku hiljaa miettiä, että jos akateemisesta opiskelusta kiinnostunut ihminen ei voi luottaa yliopistoon koulutuksensa takaamiseksi, niin mihin sitten? Kun yliopisto alkaa sulkea ovia oppilaan edestä, ja kaiken lisäksi niitä paremmin työllistävien oppiaineiden ovia, niin kenen puoleen enää siinä vaiheessa voi kääntyä? Nyt alan vain kauhulla odottaa, koska alkaa päät lennellä Turun yliopistossa. Koska lakkautetaan luovan kirjoittaminen, koska taidehistoria, estetään sivuaineoikeus täysin mediatutkimukseen sekä musiikkitieteeseen puhumattakaan kotimaisesta kirjallisuudesta ja lopulta rajoitetaan kaikkien sivuaineopintojen maksimimääräksi perusopinnot, eli 25 op ihan vain taatakseen tasa-arvoisuus oppilaiden välillä ja se, ettei kukaan vain missään nimessä saa opiskella PALJON sitä, mistä eniten on kiinnostunut.
10042009
Lähdemme tänään pääsiäisen viettoon M:n kanssa. Mies valvoi taas koko yön, yritti aamukahdeksalta vielä livahtaa olkkarin sängylle peiton alle leikkimään, että olisi nukkunut pidempään kuin oli. Ei onnistunut, kyllä minä kuulin, kun hän kirjastohuoneessa vielä rymisi ja laittoi telkkarin päälle ennen makuulle panoa. Nousin itse hieman jälkeen kahdeksan ja hätistin miehen makuuhuoneen puolelle torkkumaan.
Mukaan pienelle pääsiäismatkalle lähtevät ainakin:
- Tietokone
- Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani -kirja
- Johanna Venho: Yhtä juhlaa -runokokoelma
- Vaatteet löhöilyä varten
- Vaatteet siskon polttareihin
- Kamera
… Ehkä pitäisi ottaa mukaan myös Molièren Ihmisvihaaja, niin voisin lueskella sen taas läpi ja miettiä draaman analyysini lopputyötä, joka on jäänyt roikkumaan ikävästi sitten helmikuun.
M on ostanut jääkaappiin simaa säännöllisesti niin kauan, kun sitä on ollut kaupoissa saatavilla ja mämmiä se osti jo tammikuussa. Olen yrittänyt selittää, että ne ovat sesonkiherkkuja ja sen vuoksi juuri niin herkullisia. Joskus tuntuu siltä, että mies on kuin lapsi, jolle saa opettaa kaikki normaalit säännöt uusiksi, vaikka kyseessä onkin vain kulttuuriset erot. Viimeksi M syytti minua siitä, etten kertonut, että mämmiä syödään vain pääsiäisenä.
Ohjelmassa on koulutöiden sekä siskon polttareiden lisäksi koiran ratkiriemukasta ulkoiluttamista. Olen ikävöinyt Tiinua paljon. Haluaisin oman koiran, olen itse asiassa jo kysellytkin yhden perään, mutta vastausta ei ole vielä tullut. Katsoo nyt, tuleeko koskaan. Hieman heikolta näyttää.
Minun tulisi koulujuttujen lisäksi alkaa taas kirjoittaa tuottavaa tekstiä. Sinänsä kivaa vaihtelua, mutta samalla se piikittelee niskavilloja ikävästi. Olisi niin paljon helpompiakin tapoja ansaita, esim. työpaikka, jossa varmasti riittäisi vuoroja. Huoh. Joskus ihmettelen, kuinka selviän normaaliarjesta.
Viikonlopun aikana en tule juurikaan päivittämään kotisivujani, sillä pyrin käyttämään kannettavaani yksistään koulutöiden tai välttämättömien asioiden hoitoon, esim. laskujen maksamiseen tai sähköpostin katsastamiseen. Haluan kuitenkin toivottaa kaikille oikein mukavaa pääsiäistä.
Tulipas sekava ja outo kirjoitus. Hm. Inhoan epäjärjestystä, vaikka kylvän sitä ympärilleni. Suottehan anteeksi, sillä minä en voi. Ja syökää paljon mämmiä.
09042009
Kulkiessani tiistai-iltana töihin päin kipaisin korttelin nurkassa sijaitsevaan pieneen antiikkikauppaan, jonka ikkunassa oli kaunis vanha kirjoituskone. Kiertelin tavararöykkiöiden väleissä ja katselin ylväitä kaapistoja ja ikivanhoja samettisohvia. Kirjoituskone ei ainakaan vielä päätynyt kainalooni asti kotimatkalle viidenkymmenen euron hintaisena, mutta sen sijaan sain ekstrapainoksi kassillinen kirjoja. Kaupan nurkassa oli ollut neljä pahvilaatikollista kirjoja, joiden hintana oli 0e/kpl. Kun olin valinnut mieleiseni mukavaksi pinoksi, vaadin saada maksaa kaksi euroa, sillä en kehdannut poistua myymälästä suuren kirjakasan kanssa maksamatta mitään. Koin myös moraalisesti arveluttavana, että pinossa oli mm. J. M. Coetzeen, Aino Kallaksen sekä Erich Remarquen teoksia, joista ei ensin haluttu ottaa minkäänlaista maksua. Niinpä puodin pitäjälle jäi kahden euron kolikko ja minä poistuin seitsemän kirjaa rikkaampana.
Satuin muuten myös käväisemään Kirjakahvilassa, jossa on nykyisin uusi divarihylly. Hämmästyin, kuinka paljon klassikkopainotteisia kirjoja hyllyyn oli eksynyt ja niin alhaiseen hintaan. Ostin omaan hyllyyni Brontën Agnes Greyn sekä F. E. Sillanpään Nuorena nukkunut yhteishintaan kolme euroa. Eli viikon kirjasaldoni on yhdeksän kirjaa viidellä eurolla. Olen ihan tyytyväinen, näin saisi käydä useamminkin.
Mitä opintoihini tulee, Balzacin Ukko Goriot on nyt luettu ja olen lukenut 130 ensimmäistä sivua Brontën Kotiopettajattaren romaanista. Eilen jätin kaksi luentoa väliin, koska olen pakertanut tenttilukemisen sekä lyriikan analyysityöni kanssa. En tosin olisi muuten ottanut tätä ”ylimääräistä” vapaapäivää, mutta olen ollut läsnä muina kertoina, joten päätin tällä kertaa lahjoittaa itselleni hieman vapauksia, ettei tehtävien teko jää sitten liian myöhäiseen ajankohtaan.
Kotimaisen kirjallisuuden lyriikan analyysini päätin tehdä Johanna Venhon runosta kokoelmasta Yhtä juhlaa. Suurin osa runoista on pitkiä ja haasteita tuo se, että suurin osa käsittelee äitiyttä, joka on minulle kovin vieras alue. Olen naputellut tänään koneelleni tajunnanvirtamaisesti kolme sivua tekstiä, jota lähden työstämään kunnolliseen analyysimuotoon sitten, kun olen saanut kaiken oksennettua ensin ruudulle. Tämänkertainen analyysi vaikuttaa arvosanaan 50 prosenttisesti, kun aiempi helilaaksosanalyysi vain 25 prosentin verran. Se nostaa paineita onnistua tässä, etenkin kun runot ovat vaikeampia ja analysoitavaa on enemmän. Yksistään jo runon valitseminen kokoelmasta oli vaikeaa ja lopulta mielekkääksi valikoitui juuri se pisin, kolmen sivun mittainen runo. Kyllähän tuo analyysi tuossa ottaa syntyäkseen, arvosanan puolesta minä pelkään.
02042009
Ulkona on ollut aivan älyttömän upea sää tällä viikolla. Tänäänkin, vaikka aurinko ei juuri paista, ulkona on keväisen heleä ja lämmin tuuli ja ilma kirkas. Sen haistaa, kevään. Lunta ei ole juuri nimeksikään jäljellä, ja joki on murtautunut jään läpi virtaamaan, jopa sorsat ovat tulleet takaisin jokakesäiselle paikalleen. Tunnen tämän kaiken kuitenkin olevan hämäävä kaksiteräinen veitsi, sillä vaikka vuodenaika antaa roimasti ekstraenergiaa puurtaa illan pimeille tunneille saakka, toisaalta se taas tuntuu viemään ne viimeisetkin voimat, jotka kovan syksyn ja talven aikana on tuhlattu. Kun kevät viimein saapuu, tekee mieli heittäytyä ensimmäiselle puolikostealle ruohomättäälle ja huutaa, että nyt on poikki, nyt alkaa se loma. Harmi vain, että näin pääsee tekemään vasta kesän kynnyksellä.
Minulla on vielä seuraavanlaisesti palautuksia:
6.4. Esseen kirjoittamisen kurssin esseen palautus.
16.4. Kotimaisen kirjallisuuden lyriikan analyysin palautus.
20.4. Kirjallisen viestinnän tentti.
21.4. Lyriikan kirjoittamisen deadline.
22.4. Yleisen kirjallisuustieteen draaman analyysin palautus.
8.5. Yleisen kirjallisuustieteen lyriikan analyysin palautus.
8.5. Kaunokirjallisuuspaketti B:n tentti.
Yllämainituista todella tärkeitä ovat lähinnä nuo yleisen kirjallisuustieteen analyysit sekä kaunokirjallisuustentti. Ne ovat sellaisia, joissa on kyse elämästä ja kuolemasta. Sitten se on ohi, koulu, ensimmäinen vuosi takanapäin. Siihen on enää vähän yli kuukausi jäljellä. Aikatauluja sotkee myös hieman siskoni häät, joita olen järjestämässä. Se syö viikonloppuja koulunkäynniltä, mutta olen varma, että kaikki menee hyvin. Sydän ei ole protestoinut, eikä vatsakaan.
Olen huomannut, että opiskelutekniikkani on kehittynyt kuin huomaamatta yliopisto-opintojen edetessä. Syksyllä olin vielä hieman sekaisin, suunta hukassa ja tein tehtäviä entisen normaalikaavani mukaan: valmistelin hyvin, mutta jätin tehtävien teon viimetippaan. En tiedä, tapahtuiko vuoden vaihteessa jotain kummallista, en muistaakseni tehnyt mitään sen kummallisempia uuden vuoden lupauksiakaan, mutta kevään opiskelutaktiikkani on ollut täysin päinvastainen kuin syksyllä. Olen alkanut palauttaa tehtäviä ennen deadlineja. Useimmat opiskelijakollegani valittelevat, että kaikki jää aina viimeiseen hetkeen ja ovat sen vuoksi stressaantuneita. Minä en ole. Tarkoittaako tämä siis sitä, että olen viimein oppinut käyttämään aikani oikein? Olo on outo, nyt kun mietin kursseja, jotka ovat jo päättyneet, niin ei tehtäviin ole loppujen lopuksi ollut edes vaikea tarttua. Se on tullut kuin itsestään, kaikki mennyt luonnollisella painolla. Hassua. En ole edes noteerannut koko asiaa ennen tätä päivää kun katsoin kalenterista, kuinka paljon palautuksia oli alkuvuodesta ja kuinka kivuttomasti niistä on jo puolet takana.
Käsittelen tästä lähin hieman enemmän kouluasioitani Pääsykoeblogissa
yhtenä vierailevana kirjoittajana. Siellä ilmestyy uusi juttu noin kerran kuukaudessa ja nyt meneillään on kolmiosainen
artikkelisarja kirjallisuuden opiskelusta noin yleensä. Sinne saa kernaasti kommentoida, samoin kuin tänne superhenkilökohtaiseen blogiini.
30032009
Pääsykoeblogi on tarttunut muutaman viimeisen kirjoituksen aikana aiheeseen nimeltä valmennuskurssit. Itse olen miettinyt näitä pirunsyömiä jo ennen omaa hakemistani yliopistoon ja aika pitkälti tuominnut koko toiminnan, ainakin viimeisen vuoden sisään kun huomasin, kuinka laajaa hysteriaa se hakijoissa herättää.
Ensinnäkin mielestäni jokaisella hakijalla täytyy olla todellinen mahdollisuus päästä haluamaansa opinahjoon ilman vaadittavaa valmennuskurssia. Muutamat tuttuni ovat valittaneet, kuinka joihinkin oppilaitoksiin on mahdotonta päästä ilman valmennuskurssia, koska kurssien idea on karannut täysin käsistä ja kasvattaa kanssahakijoissa pelkoa. Kyseessä on hyvin markkinoitu dominoefekti: mitä enemmän ihmiset menevät kursseille, sitä vaikeampaa on päästä sisälle ilman. Lopulta se on lähes pakollinen, jos mielii edes päästä sadannelle varasijalle. Kehityskaaren nousuvaiheessa yritykset huomaavat nostaa vaivihkaa hintojaan korkeammalle – jo nyt kalleimmat kurssit hipovat viiden tuhannen euron hintaluokkaa.
Ikävä kyllä tiedän erään henkilön, joka haki kauppakorkeakouluun ja kävi valmennuskurssin. Hintaa sille tuli useita tuhansia, kurssi kesti neljä kuukautta ja penkillä istuttiin kuusi tuntia per päivä viisi päivää viikossa. Aikaa töille ei juuri jäänyt. Tästä huolimatta kauppiksen ovet eivät avautuneet. En tiedä, aikooko hän hakea uudestaan, onko mielessä pistää toisia tuhansia uuteen valmennuskurssiin tänä vuonna – tai tulevina.
Valmennuskurssiruletti on karannut muutenkin kuin hintojensa puolesta taivaisiin. Nyt kun kurssien markkina-arvo on ymmärretty, yhä useampi laajentaa tarjontaansa lääketieteellisen ja oikeustieteellisen ulkopuolelle. Ihmiset saavat nykyisin maksaa myös historian opiskeluun hakemisesta, viestintään sekä muihin humanistisiin aineisiin. Eräällä keskustelupalstalla ummikko tiedusteli, onko missään mahdollisuutena mennä valmennuskurssille, jos lähtee opiskelemaan kirjallisuutta.
Ja tästä pääsen viimeinkin kirjoitukseni pääideaan, eli siihen, miksi nykyajan hakijat ovat niin oma-aloitteisuuskyvyttömiä ja epäitsenäisiä, että he vaativat päästä valmennuskursseille tuhlaamaan rahaansa? Eikö yliopisto ole juuri se vaihe opiskeluissa, että päästään viimein irti toisen asteen koulutuksen opettaja-näyttää-kädestä-pitäen-ja-taputtaa-päälaelle -vaiheesta? Jos opiskelija ei pysty yhdestä pääsykokeesta pääsemään läpi ilman ulkopuolisen ohjaamista, se kertoo, että opiskelijalla on vielä opittavaa, eikä hän ole välttämättä vielä täysin valmis yliopistoon. Ymmärrän sen, että korkeat hakijamäärät ja vaikea pääsykoemateriaali saattavat motivoida osaa kirjautumaan kursseille, mutta ala, jossa tilanne ei ole sama, on mielestäni vähän liioiteltua järjestää valmennushässäköitä.
Syy valmennuskurssien järjettömyyteen ei siis yksistään ole rahanahneiden yritysten vaan jokaisen hakijan pitäisi myös katsoa peiliin. Valmennuskurssien monopolipeli päättyy vasta kun opiskelijat sanovat, ettei niiden toiminta käy päinsä. Kursseja on tarjolla vain niin kauan, kun opiskelijat niitä vaativat. Pahimmassa tapauksessa tulevaisuudessa koittaa aika, jolloin millekään kolmannen asteen koulutukseen ei ole mahdollista päästä ilman kurssia ja silloin kiista käydään kurssien laadun tasolla. Oletko köyhä ja käyt vain 1000 euron kurssin vai oletko eliittiä ja käyt 8000 euron kurssin, joka lupaa 101% varmuudella opiskelupaikan hakijalle. Toivottavasti tilanne ei koskaan pääse kehittymään näin pitkälle, jo ihan tulevia hakijoita ajatellen.
28032009
Olen miettinyt viime aikoina ihmisten henkilökohtaisia ja vielä yleensä niitä hieman salaisempia motiiveja hakea opiskelupaikkaa. Olen lueskellut aika paljon erilaisia keskustelupalstoja, kytännyt opiskelemaan hakevien sekä jo opiskelemaan päässeiden blogeja ja rakentanut kuvaa siitä prosessista, mikä saa ihmiset hakemaan tiettyihin oppiaineisiin.
Hakijoita näyttää olevan muutamanlaisia: niitä jotka tietävät, minne haluavat ja tekevät kaikkensa sen eteen sekä niitä, jotka hakevat useampaan eri paikkaan, vieläpä eri aloille. Eri aloille hakevat näyttävät usein turvautuvan siihen, että hakevat vahvasti teoreettisen aiheen rinnalla jonnekin, minne ei välttämättä ole pääsykoekirjallisuutta, tai ainakaan kovin raskasta sellaista.
Kun kokeissa on sitten käyty ja odotellaan vastauksia, alkaa monissa blogeissa ja foorumeissa ilmetä niitä ”salattuja motiiveja”, joiden perusteella hakuvalinnat ovat tehty. Esimerkiksi eräs fiksu abi meni taidehistorian pääsykokeisiin lääkiksen lisäksi siksi, ettei kokeeseen ollut pääsykoekirjallisuutta, eli kysymykset eivät voineet hänen mielestään olla haastavia. Yksi haki teatterialalle siksi, että on oltu kakarana kesäteatterissa kaksi kesää ja ”ei näytteleminen nyt niin vaikeata ole, ihan kivaa hommaa”. Kirjallisuuden opintokokonaisuuteen haettiin, koska kyllähän nyt yhden romaanin lukee hetkessä ja siitä tietää heti kaiken. Varmoja nakkeja kaikki tyynni.
Kaikkia näitä hakuja leimaa taustalla jonkin tasoinen usko helposta sisäänpääsystä. Jos ei lääkiksen ovet aukea, niin osaahan nyt jokainen analysoida hatarilla lukiotiedoilla Hieronymus Boschin maalauksen, kun ei kerta minkään näköistä kirjaakaan tarvinnut lukea. Näiden ihmisten kommenteista kuultaa se ajatus, ettei hakijalta odoteta mitään tietoa yleissivistyksen lisäksi, ettei sisään pääseminen vaadi hakijalta minkäänlaisia tietoja, vaikka tällaiset aineet juuri eniten vaativat hakijalta vahvaa harrastuneisuutta asian suhteen. Ei siinä juuri yleissivistyksellä pitkälle päästä.
Osa tuntuu röyhkeästi pitävän omaa sisäänpääsyä tällaisiin aineisiin melko varmana, vaikka ne ovat usein heille se kakkosvaihtoehto. En tiedä, onko tällainen asenne koetulosten odotusstressistä johtuvaa, mutta jotenkin tällainen käytös ja sen selkeä esiintuominen osoittavat arvostuksen puutetta kyseisiä aineita kohtaan. Samalla se ikävä kyllä osoittaa, että nämä henkilöt ovat luultavasti juuri niitä, jotka eivät pääse edes varasijoille saakka. Ehkäpä juuri sen takia, että he odottavat sen olevan niin helppoa ja itsestään selvää. He eivät ota hakemaansa alaa vakavasti, koska sillä ei ole pääsykoekirjoja.
Ehkä olen pikkumainen ja alati räksyttävä pikkurakki asian suhteen, mutta minua tällainen asenne tiettyjä aloja kohtaan ärsyttää. Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä enemmän mainitsemiani ihmisiä näkee avaavan suutaan internetissä kertoakseen kaikille syksyn suunnitelmistaan. Karmein tilanne heille koittaa vasta kesän helteinä kun he tajuavat, etteivät kakkosvaihtoehdonkaan ovet välttämättä aukene niin kuin he ovat suunnitelleet ja päättäneet kevään hakumylläkässä.
Hakija 1: ”Höhöhö, jos en pääse lukee psykologiaan ni sit meen lukee kirjallisuutta. Siin pitää lukee kokeeseen vaan yks kirja ja mä oon aina ollu hyvä kirjottaa kirja-arvosteluja.”
25032009
Silmälihakset eivät enää taivu monistenipun pieneen printtiin. Viime yö tuli vietettyä painajaisten ja
lukuisten herätysten seurassa. Koulussa jaksoin vielä ihmeen hyvin kun ottaa huomioon, että Heli Laaksosen runoanalyysi piti hioa loppuun ja palauttaa ja koulussa tuli istuttua kuuteen saakka. Sitten kotona kaikki kosahtikin: ruoan jälkeen olen ollut lähinnä lobotomiaa lähenevä laama. Yritin lukea erästä artikkelia, Tietokirjoittajan asenne, mutta silmät lyövät loukkua joka toisen virkkeen kohdalla. Tekstiä ei tällä hetkellä pelasta edes se, että se on filosofin kirjoittama. Olen yksinkertaisesti liian väsynyt.
Tietokirjoittamisen kurssista on tullut jo tulokset, opettaja on ollut ahkera ja virkaintoinen. Jostain kumman syystä minun nimeäni ei ollut listassa, saati sitten opiskelijanumeroani. Seisoin ja tuijotin tuloksia varmaan kymmenen minuuttia, kunnes ymmärsin mennä kysymään asiasta. Tuleeko minun tulokseni myöhemmin vai onko minut vain unohdettu? Asia selviää kuulemma huomenna. Fint.
Aloitin myös työnhakuprosessin tällä viikolla, kesäksi ei kuulemma ole tarpeeksi töitä nykyisessä paikassani.
Yritän ottaa tilanteen vastaan rennosti ja nöyrästi, totuushan on, että kesätyöt vietiin käsistä kieli pitkänä
jo uuden vuoden jälkeen. Onneksi minulla on aina (spontaani) varasuunnitelma: jos ei nappaa, niin teen samaa
kuin viime kesän. Palkka tosin tulee myöhässä, ehkä vuosikin työnteon jälkeen, mutta parempi se kun ei mitään.
Tipautin taidehistorian tentin ohjelmastani ja tahmainen ote elämään katosi saman tien! Huomain, että 49
opintopistettä on liikaa. Onneksi tentti-ilmoittautuminen oli mahdollista vielä perua, ettei tule opettajalle
surku oharin tehneestä oppilaasta. Nyt minulla on aikaa keskittyä kevään suurempiin projekteihin, eli
Apollinaire-analyysin, Molière-analyysin sekä Johanna Venho/Tomi Kontio-analyysin
tekemiseen sekä siihen kaikkein tärkeimpään: luovaan kirjoittamiseen. Aion lähettää tekstejäni lähiaikoina
maailmalle taas urakalla. Apollinaire ja Molière -projektit jännittävät, sillä olen rohkaissut itseni ja
kasannut kasan ranskan- ja tanskankielistä tutkimuskirjallisuutta puhumattakaan siitä, että Apollinairen
runokokoelmaa, jota aion käsitellä, ei ole suomennettu.
Kävin opettajani juttusilla, (olen itse asiassa käynyt vastaanotolla joka maanantai enemmän tai vähemmän tärkeiden
asioiden vuoksi) ja tullut siihen tulokseen, että erikoistun ranskalaiseen kirjallisuuteen. Se tietää kielitaitoni
herättelyä, syventämistä ja karmeita kursseja. Yritän saada kesäkursseja, jotain intensiivihärdellejä herättelemään
kymmenen vuoden kielitulvaa takaraivossani.
Keskustelin myös analyysityöstäni opettajan kanssa. Puhuimme asiasta kauan. Uskaltaisinko todella tarttua Apollinairen
kuvarunokokoelmaan, jota ei ole suomennettu ja jota ei ole englanniksikaan saatavilla tähän hätään,
(käännöksen tueksi)? Ilmaisin huoleni muutamaan otteeseen, mutta hän sanoi, että varmasti saan jotain
ei-katastrofaalista aikaiseksi. Tuntuu ihanalta, että edes joku uskoo kykyihini tai yrittää edes valaa
minuun uskoa.
Guillaume Apollinaire: Paysage
Guillaume Apollinaire: Éventail des saveurs
Guillaume Apollinaire: Visée
Saman kaltainen tilanne minulla oli
antologiatekstin kanssa. En saanut murskapalautetta, vaan siitä sanottiin jopa muutama hyvä sana ja
parannusehdotukset koskivat
lähinnä kielioppiasioita. Kaksi lausetta muotoiltava uudelleen sekä kieliopillisia kömmähdyksiä. Sen siitä saa, kun
kirjoittaa kiireessä kohti deadlinea. Suurin ongelmani näyttää seuraavan minua kurssista toiseen: viittaussuhteet. Miksen
ikinä opi!
15032009
Luin Heli Laaksosen Raparperisyrän -runokokoelman kotimaisen kirjallisuuden lyriikan analyysikurssia ja tulevaa, ensimmäistä lyriikan analyysiani varten. Sattumoisin kirja löytyi ihan omasta hyllystä, jonka vuoksi se aika pitkälti valikoitui analyysini kohteeksi, ainakin ennen kuin kirjaa olin lukenut. Nimittäin satuin pitämään Laaksosen runoista. Ihan totta. Merkkasin pienillä neonvärisillä lapuilla runoja, joista valikoin lopulta analyysini kohteen. Kokoelmassa oli useampikin mieltä tärisyttävä ja kiintoisa runo. Harmi vain, ettei kaikkien merkitys avautunut minulle, joka vähän pistää miettimään, että uskaltaako sellaista lähteä koulutyössä analysoimaan.
Muistan lukeneeni kokoelmasta ainakin joitain runoja aikanaan sen ostettuani, mutta miksi kokoelma jäi kesken, sitä en osaa sanoa. Ehkä en silloin ollut vielä niin runoudelle avoin, vaikka toisaalta tuntuu, että lyriikan kirjoittaminen -kurssin myötä välillemme on kasvanut uusi Berliinin muuri, jossa on tutkien ja automaattiampujien lisäksi sähköaita ja bioase.
Ilmoittauduin tänään huhtikuun tenttiin. Toivon koko ajan, että kevään opiskelut olisivat ohitse. Tai edes osa, sillä nyt ajateltuna kaikki deadlinet ja tentit tuntuvat järkyttäviltä. Etenkin kun koskaan ei tule fiilistä, että on tehnyt parhaansa ja tietää, että tuli arvosanaksi mikä tahansa niin ei olisi parempaa saanut väännettyä vaikka päällään seisten – tai ehkä juuri siten. Nyt vain tulee tehtyä kaikki tehtävät pikavauhdilla ja sitten pelätään pahinta. Tosin tiedän senkin, että jos aikaa olisi enemmän, tuhlaisin sen joutavuuksiin ja tekisin silti tehtävät viime tipassa. Miten tästä rasittavasta tavasta pääsee eroon?
|
