Vivé la vie

bee ; 04082009

Eilispäivän kohmeus sai tänään vastapariksi mehiläismäisen aherruksen, kun heräsin hyväntuulisena ja huomasin, että olen erittäin energisellä päällä. Ulkona heräävä helle ei edes saanut minua haikeaksi sisätöiden takia, vaan aloitin päivän lukemalla tenttiin eilen aloittamani Leena Krohnin Tainaronin loppuun, Tua Forströmin Lumileopardi-kokoelman sekä aloittamalla Rosa Liksomin novellikokoelmaa Unohdettu vartti. Sen jälkeen kävin tervehtimässä työtovereitani ja ostamassa koulun alun vaatimia tarvikkeita. Mukaan lähti samaan vallan vastustamattomaan sarjaan kuuluva kulmalukkokansio, mappi ja muistikirja. Sen lisäksi ostin Mary Shelleyn Frankensteinin ja Anna Lassilan Pimeät sylit.

Uusia kansioita ja vihkoja kouluun kahdeksalla eurolla.

On se kumma kun pitää heti ensimmäisenä työttömänä päivänä pitää mennä töihin heilumaan. Hääräsin kassaa vastapäätä olevan löytöpöydän kimpussa kuin herhiläinen samalla suu käyden kassaa hoitavan kollegan kanssa. Ostopäätös Pimeät sylit-kirjasta syntyi kolmen syyn summana. Ensinnäkin Lassilan kirja kiinnitti huomioni harvinaisen tyylikkään ja kauniin kannen takia. Hinta ei myös opiskelijaa huimannut (3 e miinus henkilökunta-alennus), mutta takakansiteksti ei aivan sataprosenttisesti hurmannut. Niinpä päätin kokeilla kikkaa, jota en ole koskaan aiemmin kokeillut: luin muutaman ensimmäisen rivin. Ne kuuluivat näin: "Lokakuu on marto, pimeä ja lumeton. Räntä sataa ja sulaa." En tiedä mitä niin perin kaunista noissa sanoissa näin, mutta se vakuutti. Ehkä lyhyt, iskevä ilmaisu ja aloitus tai sanan marto merkitys. Pohdiskelin sitä hetken kollegani kanssa. Sanoin sen muistuttavan maaliskuuta jollakin romaanisella kielellä. Huomasin kirjan ensilauseen herättäneen keskustelua, jolloin koin sen ostamisen ja näin ollen lukemisen arvoiseksi.

Kotiin päästyäni ilma tuntui jo painostavan kuumalta, mutta aloin maalata hennon ruskealla niitä kohtia seinistä, joissa vielä pilkotti vanhaa valkoista ruskean läpi, (ja maalaamisen ohella sai kätevästi pestyä kaksi koneellista pyykkiä, jotka sain heivattua parvekkeelle kuivumaan auringonpaisteeseen). Asuntomme avautuu etelään, joten aurinko paistaa sisälle melkein jokaisena vuorokaudenaikana ja etenkin kesällä tekee asunnon tuskaiseksi. Maalauksen jäljiltä emme ole vielä saaneet ripustettua verhoja ikkunoihin, minkä vuoksi avaruudestaan huolimatta keittiö ja olohuone muistuttavat lähinnä saunaa kesien keskipäivinä.

Maalailun jälkeen pesin pensselin ja muut tarvikkeet ja tein pienen inventaarion antologioista. Sain pelkäämäni lisäpyynnön niistä ja laskin kotona olevasta antologiakasasta 24 kirjaa tulevia perusopiskelijoita varten visusti piiloon, etteivät vaan päädy myyntiin. Jäljelle jäi seitsemän antologiaa, joista viittä pitäisi vielä tarjota yliopiston kirjakaupalle myyntiin. Käyn siellä huomenna ennen Kirjakahvilaan menoa. Katsotaan kuinka pirun käy.

Kirjastohuone on kuin hävityksen jäljiltä, kun ruokapöytä on ahdettu pieneen huoneeseen ja omat päivittäistavarani vievät tilan syömiseltä.

Tänään olisi tarkoitus vielä ainakin leipoa mustikkamuffineja ja ehkä tehdä jotain yhteistä eloa edistävää asunnolle, esimerkiksi pestä lattiat sanomalehtien jäljiltä tai järjestellä vaatekaappi uuteen uskoon. Saa nähdä, millaiset voimavarat M:llä on kun mies pääsee töistä, sillä yksin en halua joka millimetriä tästä asunnosta pestä.

jähmeys ; 03082009

Joka ilta olen kiirehtinyt askareissani sen verran, että aikaa jäisi pienelle hetkelle kirjoittaa jotain kotisivuilleni. Kuitenkin, kaikesta ahertamisesta huolimatta olen huomannut olevani lopulta liian väsynyt mihinkään netissä surffaamista vaativampaan aivotoimintaan. Näin on tapahtunut jo monena iltana. Maanantai ei ole mikään poikkeus: olo on kuin hautaan valmiilla. Vaikka yleensä vieron väsyneenä kirjoittamista, sillä silloin ei tunnetusti saa aikaan mitenkään hemaisevaa tai muuten mieltäylentävää tekstiä, niin tänään mieleni teki tätä uhmata ja raapustaa jotain tänne, ihan jo päivittämättömyyden tuottama huono omatunto niskassa hönkien.

Töissä oli tavallista hieman vilkkaampi päivä. En voi uskoa, että se olisi vaikuttanut olooni näin turruttavasti. Tullessani kotiin minun piti viimein tarttua kovalla kädellä tenttikirjallisuuteen, jota olen työntänyt alitajuisesti yhä kauemmas tietokoneeni luota jonnekin kirjahyllyjen syvyyteen viimeisten päivien aikana, mutta heti puolen tunnin lukemisen jälkeen huomasin kirjan kirpoavan kädestäni ja pääni pilkkivän epätavallisen syvään. Yritin piristää itseäni puhtaalla energialla, (terveellisellä ruoalla) sekä ottamalla pikatorkkuja, mutta huomasin lopulta vain tuhlanneeni kolme tuntia hyvää lukuaikaa olemattomin tuloksin. M:n tullessa kotiin kokkasin meille pienen ja helpon aterian, söin ja painuin takaisin kirjan pariin, mutta silti uni otti tullakseen joka minuutti. Huomasin hetkessä lukeneeni vaivalloisesti viisi sivua tajuamatta mitään lukemastani. Turhautuneisuus. Lopulta sain puolen tunnin torkkujen jälkeen luettua kutakuinkin sallittavan määrän sivuja, kunnes pistin kirjan sivuun ‒ luen sen loppuun huomenna.

Vaikka pääsin tämänpäiväisen luku-urakkani tien päähän, väsymys ei kadonnut mihinkään: tenttiväsymyksestä ja sen suuremmasta vastuunpakoilusta ei siis ole kyse. Tunnen vetämättömyyden koko ruumiissani, lihakset ovat jähmeät, aivot tahmeat ja jokainen ajatus tuntuu olevan vaivannäön ja pienen ponnistuksen takana. Silti halusin kirjoittaa tänne, edes ainakin tämän yhden kerran. Vaikka ruumis ja järki huutavat, halusin suoda itselleni tämän pienen kirjoittamisen hetken. Kunpa en olisi näin väsynyt vastaisuudessa. Se ei ensinnäkään ole normaalia minun tapauksessani eikä mitenkään perin mukavaa nyt kun lukuvuoden alku alkaa olla ovella ja töissä pitäisi ansaita ekstrarahaa.

kesä alkaa olla ohi ; 28072009

Vietän pienen työrupeaman jälkeen kahta vapaapäivää tiukasti tenttikirjallisuuteen uppoutuneena. Ensiviikolla on onneksi edessä vain kaksi työvuoroa, joten saan keskityttyä hyvin sekä kotimaisen kirjallisuuden tenttiin että kulttuurihistorian sivuainekokeeseen, joista jälkimmäiseen pitäisi alkaa valmistautua jo tällä viikolla. Tulokset ensimmäisestä kesätentistä tulivat tänään ja vitonenhan sieltä tuli. Alkaa näyttää arveluttavasti siltä, että nelosen keskiarvo kotimaisesta kirjallisuudesta on kutakuinkin varmistettu. Kaksi tenttiä kotimaisesta enää edessä ja sitten se on ohi.

Olen saanut jo aika kantavan idean luovan kirjoittamisen aineopintojen ennakkotehtävään. Paperilehtiöön on kerääntynyt hajanaisia vuorosanoja, maisemakuvaa ja juonentynkää, henkilöhahmoja ja yksittäisiä luonteenpiirteitä, mutta kirjoitusohjelman muistiin ei ole tallennettu vielä mitään. Idea pitää siirtää paperilta näytölle, ideasta konkreettiseksi kahden sivun episodiksi ja luoda tarinaan liha luiden ympärille. Olen tylsästi valinnut tyylilajin sen mukaan, mikä tuntuu minulle helpoimmalta. Tyyli, jossa olen varmimmillani ja jonka rajoja uskallan venyttää. Saattaa olla, että tästä tulee ensimmäinen tekstini, jossa kukaan ei kuole. Saavutus sekin.

Voisi todeta, että kesä taitaa olla meikäläisen osalta ainakin jollain tapaa jo takanapäin. Toisaalta haikeaa, mutta toisaalta ihanaa kun arki palautuu tähänkin huusholliin sellaisena kuin sen kanssa on oppinut elämään. Syksyllä sitten näkee, olenko onnistunut lepäämään tarpeeksi. Olen todella huono rentoutumaan, aina valmiustilassa ja erittäin herkästi räjähtävää materiaalia, mikä johtuu temperamenttisesta ja hieman liikaa kaikesta huolehtivasta luonteesta.

töitä ja kesäteatteria ; 23072009

Töihin paluu on tapahtunut pehmeästi, vaikka pelkäsin ensin vuoromäärän käyvän ylivoimaiseksi tenttiin lukemisen ohella. Huomasin kuitenkin vuorosuman hyödylliseksi, sillä hajavuoroilla kestää useita viikkoja päästä kiinni kirjatantereen tilanteeseen, (eli saada tieto siitä mikä on loppuunmyyty, mikä on "suuri uutuus" ja mitkä ovat uudet kampanjat). Mikään ei ole turhauttavampaa kuin tulla töihin ja seistä mieli pihalla kuusi tuntia joko kassalla tai hyllyjen välissä ja vastata jokaisen asiakkaan kysymykseen: "Pieni hetki, tarkistan kollegalta." Tuollaista oli koko kevääni ja alkukesäni, kun keräsin pieniä hiluja opiskelukassaani pienillä iltavuoroilla.

Tänään tapasin erään vanhan tuttavan kolmen vuoden takaa. Kyseessä oli pirteä henkilö Korkeasaaren Kissojen yö-festivaaleilta vuodelta 2006. Kun mainitsin, että olimme olleet samassa työnjaossa kissafestivaaleilla, hän alkoi puhua kuin olisi tuntenut minut aina vaikka tiesin, ettei hän mitenkään voisi muistaa minua kymmenien näyttelijöiden joukosta. Turkuun hän oli eksynyt kesäteatterin sovittajan ja ohjaajan roolissa. Sain lentolehtisen näytelmästä: Särkelä itte, paikkana Laajoen kesäteatteri. Harmi, etten tuolla suunnalla varmaan paljoa kesän aikana käyskentele, sillä olisi ollut kiva mennä katsomaan. Käyn muutenkin hävettävän vähän teatterissa, se jotenkin tyrehtyi Turkuun tullessa. Pitäisi aktivoitua viimeistään syksyllä. Eniten minua kiehtoi miehen olemuksessa se, miten hänestä paistoi kauas, että hän on syntynyt teatteria varten. Palvelin häntä parhaani mukaan ja sain myytyä hänelle kolme antologiaa. Suomalainen painui kuiviin tämän johdosta ja huomenna aion kiikuttaa paikalle viiden antologian lisäsatsin.

Mielenkiintoinen kohtaaminen keskellä päivää piristi mukavasti ja sain sen avulla raavittua itseeni kapallisen positiivista energiaa loppupäiväksi. Työhön paluu on itse asiassa tuntunut ihmeen mukavalta. Hyvän tauon jälkeen jaksan palvella asiakkaita suuremmalla innolla kun vain pidän mielessäni, että kirjojen takia siellä ollaan, aivan kuten asiakkaatkin. Eilen sain palvella ruotsalaista maahanmuuttaja-asiakasta tanskaksi eikä mikään maailman kielimuuri tullut väliimme, vaikka sananvaihto tosin jäi hieman lyhyenlännäksi.

ego ei mahdu ; 19072009

Muutama päivä takaperin kirjoitin tämänhetkisestä tuskailunaiheestani näin:

"Ei kyllä taida olla minua varten kotimaisen kirjallisuuden opiskelu. Kaksi viimeistä kirjapakettitenttiä tekemättä, (tänään aloin lukea toiseen niistä) ja ottaa päähän jo nyt. Kyllä aion ne perusopinnot moskasta vetäistä ja nelosen arvosanalla, mutta sen jälkeen en varmasti koske hännälläkään kotimaisen kirjaston toimistoon. Ainoana poikkeuksena mahdolliset tulevat erikoiskurssit, kuten viime vuonna "Rotu suomalaisessa kirjallisuudessa", joka joka oli kuolettavan mielenkiintoinen mutta jonne en päässyt täyteen ahdetun kalenterin takia.

Viimepäivien mielipiteeni ei ole aivan täyskäännökseen asti ehtinyt muuttua, mutta huomattava asenteenmuutos napsahti nupissani heti, kun sain laskettua Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historian käsistäni. Nyt lukiessani Suomen naiskirjallisuuden historiaa kaikki tuntuu taas paljon mielekkäämmältä. En tiedä onko kyseisen asennevammani takana a) Laitisen kauhea kirjoitustyyli, b) Laitisen naisia syrjivä ja mieskirjailijoiden saavutuksia hehkuttava ote vai c) teoksen liika poliittis- ja historiapainotteisuus. Vaikken ikinä pääsisi Laitis-syndroomastani eroon, ongelma on sentään paikannettu: Laitisessa on jotain vikaa.

Jotta pääsisin kotimaisesta kirjallisuudesta yli, tein aika painavan päätöksen tässä hetki sitten, tai itse asiassa muutamankin vahvasti pariin seuraavaan yliopistovuoteeni vaikuttavaa valintaa. Aion laittaa vuoden vaihteessa JOO-opintohakemuksen vetämään ja samalla aloitan, jos en tänä syksynä, niin seuraavana Romanian kielen ja kulttuurin perusopinnot. Kummatkin ovat sen verran muhevia vaihtoehtoja, etten missään nimessä halua niitä sivuuttaa kokeilematta.

viimeiset antologiat ; 18072009

On kulunut kaksi kuukautta ja kaksi päivää Huoneessani on tuntematon eläin ‒ kirjoituksia seksuaalisuudesta -antologian julkaisusta. Suurin osa projektista on jo takana: kirjat on toimitettu kirjakauppoihin, osa lähetetty kirjastoihin ja muutama säästetty uusia, tulevia perusopiskelijoita varten. Toimituksen antologiakappaleet hupenevat käsistä ja kirja on miltei loppuunmyyty, eli jos joku vielä osoittaa kiinnostustaan kyseistä kirjaa kohtaan, se kannattaa hankkia ensikädessä.

Seuraavat tahot myyvät antologiaa:

Turun Hansakorttelin Suomalainen kirjakauppa
Pieni kirjapuoti, Turku
Kirjakahvila, Turku
Minä (ota yhteyttä amelie[at]cafepourlesidiots.org, hinta 4 e)
Turun yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen kanslia (on kiinni elokuuhun saakka)

Jos muutamien eurojen hinta on liian korkea tai kirjaan on muuten vaikea päästä käsiksi esimerkiksi maantieteellisesti kaukaisen sijainnin takia, antologiaa voi tiedustella seuraavista kirjastoista, jonne sitä on lähetetty:

Forssan kaupungin pääkirjasto
Helsingin kaupungin pääkirjasto
Jyväskylän kaupunginkirjasto
Jyväskylän yliopiston kirjasto
Kajaanin kaupunginkirjasto
Kriittisen korkeakoulun kirjasto
Lahden kaupunginkirjasto
Lappeenrannan maakuntakirjasto
Lapin maakuntakirjasto
Naantalin kaupunginkirjasto
Oriveden opiston kirjasto
Porin kaupunginkirjasto
Raision pääkirjasto
Tampereen kaupunginkirjasto
Tampereen yliopiston kirjasto
Turun pääkirjasto
Turun yliopiston kirjasto
Uudenkaupungin kaupunginkirjasto

sensuuria ; 17072009

Elämässäni on tapahtunut viimeisten viikkojen aikana kaikenlaista pientä, mutta merkittävää. En ole silti avannut suuta siitä juuri kellekään, en ole kokenut niitä blogissa paljastamisen arvoiseksi ‒ tai lähinnä en ole kokenut blogini olevan senkaltaisten paljastusten arvoinen paikka. Joka ilta olen istunut koneelle aikeenani kertoa kuulumisistani ja päivittääkseni ne kotisivuilleni, mutta hetken päästä huomaan kirjoittaneeni pitkät liuskat täyteen opiskelijaintoa ja -ihmetystä, eli kaikkia niitä juuri tällä hetkellä vähiten maata järisyttäviä tapahtumia. Tänään sitten löysin viimein oikean määritelmän ja kysymyksen kuvaamaan sisälläni jylläävää tunnelmaa: sensuroinko itseäni?

Itse asiassa kaikki lähti edellisestä päivityksestäni, jota kirjoittaessa muokkasin tekstiä moneen otteeseen miettien koko ajan, paljastanko liikaa ihmisistä, joita tuskin tunnen. Sosiaalisen verkkoni kasvaessa hitaasti, (mutta toivottavasti vakaasti) huomasin puhuvani blogissa muistakin kuin kotipiiristäni ja siitä tuli minulle huono omatunto. En halua, että ihmiset, joilla ei ole tietoakaan esim. blogaamisesta päätyvät arkiaskareissaan kotisivuilleni. Se on epäreilua ja röyhkeää. Jollakin tavalla tunnen hyväksikäyttäväni puolituntemattomien ja vilpittömän mukavien ihmisten persoonaa ja hyvyyttä ensin seurustellessani heidän kanssaan ja sen jälkeen raportoidessani kaiken tänne.

Toinen itseäni järkyttävä kysymys on, että missä vaiheessani minun elämääni ilmestyi piirteitä, joita en halua blogissani ruotia? Minä olen aina vuodattanut tänne melkein kaiken ilman puolipiston tuntua takapuolessakaan. Ei minulla ole ollut mitään salattavaa saati hävettävää (paitsi tietysti oma itseni, mutta sen kaltaisen perushäpeän kanssa voi aina elää). Ja nyt yhtäkkiä tuntuu, että tekisin suuren rikoksen, jos kerron jotain, joka itselleni merkitsee paljon. Ehkä tämä tunne liittyy juuri tuohon uusien tuttavuuksien kuvioon tulemiseen. En ole enää yksin, olen siirtynyt kotipiirini ulkopuolelle.

En näe muuta fiksua ratkaisua kuin ottaa täällä käyttöön pieni henkilösuojalaki, joka sulkee kotipiirini ulkopuolisten ihmisten tapahtumien selostuksen pois tai ainakin niiden vähentämisen minimiin. Sanon enää sen ‒ edelliseen kirjoitukseeni viitaten ‒ että tapasin naisen uudelleen, (en ehtinyt vielä lukea saamaani kirjaa kokonaan, prkl!) ja kokemus oli todella mukava. Aion todella panostaa tähän suhteeseen ja toivon, että edessäpäin odottaa kaunis ystävyys.

Tästä lähin, jos blogini täyttyy epätoivoisella ja -täydellisellä yliopistohysterialla, joka tuntuu olevan sanottu jo 108 aiemmassa kirjoituksessani, taustalla on luultavasti jokin henkilökohtaiseen elämääni vahvasti vaikuttanut pienisuuri tapahtuma, jonka haluan purkaa blogiini kirjoittamalla jotain aivan epäajankohtaista lässytystä. Sitten joku innokas voi yrittää purkaa koodia ja keksiä, mitä todellisuudessa on tapahtunut.

uusia tuttavuuksia ; 10072009

Viimeisen kahden päivän aikana olen solminut mielenkiintoisia tuttavuuksia. Kuljeskelin pitkästä aikaa taas kirjastossa kun silmiini osui uusi julkaisu, (tiesin sen uudeksi siitä, että se oli minulle tuntematon). Aihe oli todella mielenkiintoinen; Balkanin alueen kaunokirjallisuutta käsittelevä laaja tutkimus. Kun koppasin kirjan kainalooni aikeena lainata se, lähestyi minua suomea ulkomaalaisperäisesti puhuva nainen. Hetken hämmennyksen jälkeen ymmärsin, että minun tuli pistäytyä kirjastolla seuraavana päivänä. Kellonajasta tai muusta auttavasta informaatiosta minulla ei ollut tietoakaan. Tästä huolimatta koin tapahtuneen niin mielenkiintoiseksi, että menin kirjastolle heti sen auettua ja odottelin siellä muutaman tunnin ajan. Lopulta samainen nainen löytyi ja jatkoimme pientä keskusteluamme. Häntä kiinnosti Balkanin kiinnostukseni ja koska olen kirjallisuustieteen opiskelija, sain yhtäkkiä edellispäivänä katselemani kirjan käteeni, omaksi. Seuraavassa hetkessä huomasin jo puhelevani kirjan kirjoittajan kanssa puhelimen välityksellä, (nainen olikin hänen vaimonsa). Olin niin häkeltynyt, etten muista puhelusta juuri mitään. Mies oli kohtelias, asiallinen ja mukava. Minä kiitin kirjasta kovasti ja selitin hieman kiinnostuksestani Balkanin kirjallisuuden tonkimiseen. Hän tarjosi asiantuntijuuttaan ja tietopankkiaan minun käyttööni, mikäli sitä tulevaisuudessa tarvitsisin. Aion pitää tuon visusti mielessä ‒ mikä arvokas tiedon kultakaivos!

Puhelun jälkeen juttelin vielä vaimon kanssa, hän vaikutti niin suloiselta ihmiseltä. Vaihdoimme numeroita ja lupasimme pitää yhteyttä. Hämmennys ei haihtunut koko päivänä ja vieläkin tuntuu siltä, ettei noin voi käydä kenellekään. Sain arvokasta tietoa koskien koko tulevaisuuttani: Balkanin kirjallisuudesta on tutkimusta ja asiantuntijoita, olen jopa ollut tekemisissä heidän kanssaan ja tiedän, että voin heidän puoleensa kääntyä. Kaiken lisäksi sain ilmaiseksi kirjan, joka sopii täydellisesti haaveisiini ja tiedonjanooni. Ehkä suurin yllätys oli kuitenkin se, etten tiennyt ystävällisiä ihmisiä olevan olemassa.

Aion tavata naisen vielä, mutta haluaisin kuollakseni lukea saamani teoksen ennen sitä. Toisaalta tenttikirjallisuus alkaa jo painaa selkärankaa ja hartioita. Sain myös tietää, että "muutama uusi työvuoro" on n. 30-35 tuntia töitä viikossa juuri ennen tenttiä. Kyllä minä niistä selviän, pitää vain sanoa pomolle, että jatkossa opintojen ohella en pysty ihan niin paljon tekemään. Onneksi hän on mukava ihminen ja ymmärtää hyvin opiskelijoita. Pitää vain tehdä pettämätön lukusuunnitelma ja aloittaa huomenna jo, niin kyllä se siitä sitten lutviutuu.

vuosisadan kriisi ; 07072009

Olen askarrellut itselleni HOPS:ia, (henkilökohtainen opintosuunnitelma) viimeisten päivien aikana ja alan olla siihen suhteellisen tyytyväinen. Ainoa ongelma näyttää olevan ylenmääräinen kunnianhimoisuuteni, joka ei missään nimessä tunnu tyytyvän kolmeen, ei edes neljään sivuaineeseen. Niinpä opintosuunnitelmani paisuu paisumistaan, eikä valinnanvaikeus ahdista, koska sellaiselle ei yksinkertaisesti ole jätetty tilaa vaan seuraavat viisi vuotta ovat täytetty periaatteella "tilaa löytyy kaikelle!". Rimasuinen realisti minussa lyö suunnitelman mahdottomaksi ja saa minut häpeämään, että naiivisti hylkäsin sivuaineiden diskauksen kokonaan oman hetkellisen mielenrauhani takia ja päätin mahduttaa kaikki vaikka pakolla ohjelmaani. En julkaise täällä suunnitelmaa, sen verran minulta vielä järkeä löytyy sillä tiedän, että se mitä luultavimmin tulee muuttumaan radikaalisti seuraavien vuosien varrella. Tällä hetkellä tuntuu vain niin vapauttavalta suunnitella käyvänsä monia eri opintokokonaisuuksia, vaikkeivät realistiset resurssit siihen riittäisikään.

Opintosuunnitelmani ei ole kovin paljoa muuttunut alkuperäisestä ideaalisuunnitelmastani, jonka löin kutakuinkin lukkoon jo heti ensimmäisen vuoden syksynä.

• Yleinen kirjallisuustiede 150 op
• Luova kirjoittaminen 60 op
• Taidehistoria 60 op
• Kotimainen kirjallisuus 25 op
• Pakolliset kieli- ja viestintäopinnot 15 op

Ainoa ongelma on, että sivuaineita tulla tupsahtelee sieltä täältä lisää opintokokonaisuuteeni. Keväällä ymmärsin, että kulttuurihistoria on aivan pakollinen kokonaisuus tutkinnossani tulevaa työtäni varten, tulin sitten tekemään tulevaisuudessa mitä hyvänsä. Sen lisäksi koen naistutkimuksen olevan alaani auttava oppiaine, josta haluaisin suorittaa 25 opintopisteen perusopinnot ihan vain ymmärtääkseni edes jotain feministisestä tutkimuksesta. Olen todella kiinnostunut naisen asemasta ja toimijuudesta kulttuurihistoriallisessa merkityksessä, joten voisin hienosti yhdistää kulttuurihistorian, taiteen tutkimuksen ja naistutkimuksen opintokokonaisuudet.

Toinen uusi, juuri tiedostamani ongelma on se, että viimein näen omien opintojeni epäkonkreettisuuden. Saan valtavasti tietoa pieneen pääkoppaani, mutta tuleeko siitä hyötymään kukaan muu paitsi omat tekstini ja oma narsistinen tiedoniloni? Epäilen, ellei joku sitten saa loistavaa tyydytystä sieluni tuotteista tulevaisuudessa. Onko oikein perustaa kuuden vuoden opiskelut tulevalle, erittäin hataralle tutkijan- tai taiteilijan uralle? Eikö se ole epäreilua niitä kohtaan, joista tulee oikeasti yhteiskunnan eteen töitä tekeviä? Suuri osa humanisteista voi työskennellä oikeasti toisten hyväksi esim. museoalalla, kulttuuritehtävissä, ym. Minusta sen sijaan tulee hörhö, oli sitten tuleva nimikkeeni taiteilija tai tutkija. Ongelman palautan yhteen mieltäni kovertavaan kysymykseen: onko minulla oikeus olla niin itsekäs, että voin perustaa koko elämäni taiteen tekemiselle ja tutkimiselle, josta luultavasti vain pieni osa koko ihmiskunnasta tulee tulevaisuudessa saamaan mitään irti?

Käytännöllisyyttä opintoihini olen yrittänyt haalia edellispäivien hysteerisellä kieliopintotarjontasivun selaamisella. Minun pitäisi petrata ranskan-, espanjan-, englannin-, tanskankielen taitojani sekä haluaisin kuollakseni aloittaa uuden kielen. Etenkin haluaisin käydä opintokokonaisuuden, joka kulkisi nimellä "X:n kieli ja kulttuuri", sillä pelkkä mekaaninen kielen opettelu ei oikein innosta. Turun yliopistossa kielivaihtoehdot siis kutistuvat seuraaviin:

Klassiset kielet ja antiikin kulttuuri (antiikkiaika on ihan ok, mutta en tunne juurikaan intohimoa sitä kohtaan).
Unkarin kieli ja kulttuuri (hmm, pitäisikö? en tunne suurta paloa, joten katsotaan).
Viron kieli ja kulttuuri (Virosta on jotenkin tullut pop ‒ minuun se ei ole koskaan iskenyt).
Romanian kieli ja kulttuuri (pitäisi käydä syksyn kestävä alkeiskurssi, mutta Turun yliopisto on ainoa, jossa on mahdollisuus opiskella Romanian kieltä ja kulttuuria, eksoottista! Kaikki erikoinen vetoaa.)
Italian kieli (vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta vaatii töitä ja kielikeskuksen kursseilla istumista, sillä italian kielen taitoni on surkea, eli tämän saavuttaminen sivuaineeksi veisi ainakin muutaman vuoden).

Tuo Italian kieli eksyi listaan sen takia, että opintokokonaisuudessa voi valita joko yleisen kulttuuriin keskittyvän linjan tai sitten käännöstieteisiin keskittyvän. Muilla kielillä en nähnyt sellaista vaihtoehtoa, jonka vuoksi olen vakavasti harkinnut tuota italiaa.

Kieliaineet ovat tärkeitä, olen sitä itsekin hokenut koko ajan, vaikka olen lopen kyllästynyt niitä opiskelemaan. Tai olin, nyt kieli-ihmisyyteni on taas nostanut päätään uhkaavasti. En tiedä, tulenko pärjäämään ilman kieliopintoja, kun kaikki niitä minulle yliopistolla tyrkyttävät. Voisin kokeilla, "haistella tunnelmaa", kuten lehtorini sanoi. Ei se mitään maksa, paitsi vähän aikaa. Harmi vain, että olen niin tiukkis, etten suostu aloittamaan ilman, että tiedän 100% varmuudella käyväni kaiken loppuun.

Jos Turussa olisi tarjolla eteläslaavilaisia/balkanilaisia kieliä, ei minun tarvitsisi tuskailla yhtään vaan ryntäisin heti vaikka pakolla läpi sivuainekokeen ja opiskelisin itselleni kroaattia/serbiaa/bosniaa, Balkanin kulttuuritietoutta ja erikoistuisin balkanilaiseen kirjallisuuteen. Olen ollut innokas Balkanin ystävä jo vuodesta 2004 ja kroaatin taitoni ovat ruostuneet opiskelujen puutteen vuoksi. Sen lisäksi änkeisin Afrikan tutkimuksen opintokokonaisuuteen ja erikoistuisin Balkanin ohella Afrikan kulttuureihin ja kirjallisuuteen. Opiskelisin myös estetiikkaa ja teatteritiedettä. Ongelmia ei olisi, paitsi ettei Helsingissä ole luovaa kirjoittamista. Kauhea kahtiajako: nyt en saa Balkania, Afrikkaa tai estetiikkaa, mutta siellä en saisi luovaa kirjoittamista. Toisaalta tiedän varmaksi faktaksi senkin, että ilman luovaa kirjoittamista en olisi selvinnyt.

M tyytyi vain toteamaan, että valitsen sitten Turusta ne parhaimmat, mitä on mahdollista saada. Se tuntuu niin kylmältä, en halua tyytyä mihinkään, haluan ykköstavoitteen. Hassua kyllä, pääsin ykköstoiveyliopistooni ja vielä luovan opintokokonaisuuteen, mutta silti olen katastrofipulla. Apua, olenko jo ehtinyt kehkeyttämään itselleni kriisin?

Odense/Köpis ; 06072009

Ulko- ja välioven välissä odotti vain yksi lasku ja jätesäkillisen edestä mainoksia. Vain yksi lasku! Tuntui melkein epätervetulleelta tulla kotiin, kun ei ollut edes kunnon kasaa maksettavaa odottamassa. Kaksi viikkoa pois kotoa ja vielä kuun loppupuolella on yleensä otollista aikaa maksun perintään, niin että oletin kotona tervehtivän vähintään viisi laskua, joista kolme olisi jo erääntynyt.

Aloitimme matkan menemällä vanhempieni luokse kiusaamaan, (siis leikittämään) Tiinua. M:n pyynnöstä käväisimme Helsingissä, menimme turistilaivalla katsomaan hieman paikkoja ja huvitimme itseämme kyttäämällä kuinka Kauppatorin lokit hyökkäsivät marjakojuihin ja rosvosivat mansikoita. Jäätelöpallon menetystä emme nähneet, mutta mainoksia, (siis varoituksia) siitä oli useammankin kioskin luona. Alkuviikon Vantaa/Helsinki-piipahduksen jälkeen lähdimme Tanskaan 1,5 viikon Köpis-Odense-Köpis reissulle.

Odense oli ihastuttava kesällä: vanhoja taloja, idyllisiä kujia, kauniita ihmisiä ja hyvää italialaista jäätelöä joka nurkalla. En ole koskaan syönyt niin paljon jäätelöä kuin tällä lomalla, palloja meni ainakin kaksi per päivä, joskus enemmän. Tosin säät olivat sellaiset, että kroppa vinkui vettä tai ylipäätään mitä tahansa kylmää joka hetki. Sain paksun rusketuksen jo pelkästään aurinkoa välttelemällä. Jäätelön hirmusyönnin tuloksena lemppareiksi valikoituivat nopeasti banaani-, kookos- ja kiivijäätelöt sekä vesimelonisorbetti. Mistä niitä saa Suomessa? Pakko etsiä joku pieni italialaisen jäätelön koju.

Odensen puisto.

Matkan ehdoton hyi oli ihraraksu, joita olen vältellyt tasan niin kauan kuin olen tiennyt Tanskassa sellaisia syötävän, (eli päälle kaksi vuotta). On ennakkoluuloista tuomita ruoka maistamatta, mutta jos puhdasta ihraa poltetaan karrelle uunissa ja tarjoillaan melkein minkä ruokalajin kanssa tahansa, (sekä tietysti tanskalaisen oluen) niin kyllä siinä vaiheessa on jo oikeus luoda mielipide tuotteeseen koskematta, niin sanoo jo melkein kuluttajansuojalakikin. Tällä kertaa juhlittiin kuitenkin M:n veljen synttäreitä, ajettiin paikalliseen, todella suosittuun metsäravintolaan ja tilattiin kuuluisa æggekage, joka on paksu munakas, jonka päälle on ladattu tomaatinsiivuja, pekonia ja ihraraksuja. Tämä rasvahirvitys tulee syödä tumman leivän päällä, heittää hemmetisti suolaa ja pippuria kruunuksi ja napsia vähän väliä ihraraksuja suuhun sormin. Maistoin kohteliaisuussyistä yhden lyhyen pekonintyngän ja yhden ihraraksun. En edes viitsi kertoa miltä se maistui: kovettunutta ja suussa rutisevaa läskiä ‒ päätelkää siitä. Kun huomasin, ettei ruokahaluni ollut täysin tuhoutunut, söin loppuajan munakasta ja tomaattia tumman leivän päällä, (ilman suolaa ja pippuria) hyvillä mielin.

Odensessa kiertelimme lähinnä paikallisia piennähtävyyksiä, puistoja ja kauniita kujia. Olen erityisen viehättynyt kaupungin valoihin, jotka ovat saaneet inspiraationsa H. C. Andersenista ‒ niin kuin kaikki siinä kaupungissa. Andersenin patsaita on keskustan alueella useampikin ja jopa museoalueen ulkopuolella on erilaisia yrityksiä nimetty hemmon mukaan tai hänen satujensa innoittamana. Etenkin joutsen-symboli on käytetty kaupunkikuvan pienissä yksityiskohdissa, esim. seinien pienissä kohokuvioissa, tienviitoissa, ym.

Skt. Knuds kirke/Odense domkirke ‒ klikkaa kuva isommaksi.

M vei minut vanhan linnan raunioille. Olimme siellä ainoat "turistit", vaikka ilma oli kaunis. Linna oli vanha, keskiajalla purettu parempaan käyttöön ‒ kukaan ei tiedä sen enempää. Myöskään "raunioista" sanan aidoimmassa merkityksessä ei voi puhua, sillä jäljellä oli enää vain suuri vallihaudan muotoinen kuiva kuoppa ja korkea, noin kymmenen metriä maasta korkealla sijaitseva laaja ruohoinen tasanne, jossa linna oli sijainnut. Oli hieno seistä siellä, katsoa ympärillä olevaa jylhää metsää ja miettiä, että 1400-luvulla paikka oli kuhissut elämää. Tuli outo olo: enää ei ollut mitään jäljellä, ei edes uteliaita turisteja, sillä paikka oli niin syrjäinen ja huonosti opastettu päätieltä. M kertoi käyneensä siellä usein tunnelman vuoksi ja juuri siksi, että se tuntuu muuten olevan niin unohdettu. Jylhää ja surullista samalla kertaa. Olisin kuollakseni halunnut kuvata paikkaa, varmistaa ettei se aivan historiaan painunut ole, mutta tietysti juuri sinä päivänä olin jättänyt kamerani asunnolle.

Odense ‒ klikkaa kuva isommaksi.

Minä uudessa mekossa ‒ klikkaa kuva isommaksi.

Olimme Odensessa kahdeksan päivää, jonka jälkeen menimme takaisin Kööpenhaminaan, jossa yövyimme muutaman yön keskustassa sijaitsevassa hotellissa. Tällä kertaa kiertelin hieman enemmän kauppoja alennusmyyntien toivossa. Muuten käyskentelimme vanhoissa lempipaikoissamme ja etenkin tekojärvillä tuli vietettyä useampi tunti päivässä. Ehdin myös tavata vanhan ystäväni, joka oli jäänyt Kööpenhaminaan minun muutettua opiskelupaikan perässä Suomeen. Oli ihana käydä kahvilassa hänen kanssaan ja jutella pitkästä aikaan. Hetken teki todella paljon mieli jäädä Tanskaan, asettua Köpikseen ja hylätä Suomi taas kerran.

Ei lomaa ilman kirjoja. Kerroin jo edellisessä kirjoituksessa ostaneeni Helsingistä kuusi kirjaa. No, seitsemännen ostin Strøgetiltä. Olin repiä hameeni nähtyäni Bo Tao Michaëlisin Verdenslitteraturens store forførere -kirjan, joka oli Bog&Idé -liikkeen poistomyynnissä tarjolla vaivaiseen 30 kruunun hintaan. Kirjassa käydään läpi länsimaisen kirjallisuuden klassikoita ja niissä esiintyvää viettelyksen teemaa. Voisiko olla täydellisempää aihetta? Tanssin ripaskaa melkein koko loppupäivän, eikä alennuksien vaateosastot sen jälkeen enää kiinnostanut.

Kesäalen kirjasaldo.

Muut pinon kirjat lähtivät matkalaukkuun Helsingistä ‒ Akateemisessa kirjakaupassa oli niin upeat alennukset, (monia kirjoja 1-3 euron hintaan ja -40% vielä alennetusta hinnasta) että neljän kirjan yhteishinnaksi tuli 4,50 e. Kaksi jäljelle jäävää kirjaa: kauan metsästetty Denis Diderot’n Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä sekä Tahar Ben Jelloun Sokaiseva pimeys löytyivät Suomalaisesta kirjakaupasta henkilökuntahinnalla yhteensä 8 euroa.

Näitä muutamaa opusta lukuun ottamatta matkabudjetti kului ruoan lisäksi lähinnä vaatekaapin tankkaukseen alennusmyynneissä. Lähinnä metsästin halpoja neuleita syksyä varten ja löytyi -70% korista muutama ihana mekkokin mukaan. Mitään kulutusjuhlaa matkasta ei tullut: krääsään paloi lopulta noin sadan euron edestä rahaa, mikä on pieni summa seitsemästä kirjasta, kahdesta mekosta, alusasusetistä (rintaliivit + kahdet alushousut), neljästä neuleesta, farkuista, käsilaukusta sekä paidasta.

Kööpenhamina.

Kööpenhamina.

Loma on tuntunut ikuisuudelta: kaksi viikkoa pois kotoa ja majaileminen kolmessa eri paikassa, (Vantaa, Odense ja Kööpenhamina) on tuonut ihanaa vaihtelua Turun meluisaan keskustaan. Nyt olisi taas aika palautua pikku hiljaa arkeen. Kävin jo kirjastossa hakemassa joitakin kirjoja tulevaa tenttiä varten ja olen kytännyt yliopiston sivuja uuden opinto-oppaan toivossa, (viime vuonna se ilmestyi jo 4.7 eli se on myöhässä laiskat paskat kun eivät päivitä!). Tällä viikolla olisi tarkoitus maalata kämppää, hakea viimeiset tenttikirjat kirjastosta ja samalla palauttaa kasa lainattuja, kirjoittaa pari juttua sekä tarttua viimein siihen kulttuurihistorian sivuainekoeopukseen. Olisi mukava myös suunnitella viimein seuraavan vuoden opinnot, joten se opinto-opas nettiin, kiitos. Mietin, että voisin aloittaa uuden kielen ‒ ihan mielenkiinnosta.

<-- Uudemmat | Edelliset -->

Cafepourlesidiots.org © Marissa Mehr 2007-2012
Valid HTML & CSS.