Vive la vie
tällä viikolla tapahtuu ; 24012012
Huomenna alkaa Turun kaupunginkirjastolla kirjallisuusaiheinen keskustelusarja,
jota juonnan seuraavat neljä viikkoa. Kysymykset on jotakuinkin plakkarissa ja
olen muutenkin valmistautunut suhteellisen hyvin. Ainoa ja aika yleinen pelonkryyni
on oikeastaan, (niinkin filosofinen asia kuin) aika. Tapahtumat kestävät, tai
ainakin niiden pitäisi kestää, noin puolitoista tuntia. Entä jos keskustelua ei
vain synny, tai keskustelijat vastaavat ensimmäisessä puheenvuorossaan niin kattavasti,
että se vesittää kaikki seuraavat kysymykseni. Sitten olen tyhjän päällä ja täytyy
improvisoida ja sen voin suoraan sanoa, täydestä sydämestäni, että olen surkea
improvisoija.
Tästä huolenaiheesta huolimatta en mielelläni tekisi muuta työtä. Pidän kovasti
haastattelu- ja juontotöistä, mutta täytyy sanoa, että kyllä esiintyminen aina
vähän jännittää. Rakastan kuitenkin haasteita ja epämukavuusalueelle astumisesta.
Ja se adrenaliini, joka kuohahtaa kun täytyy esiintyä. Se on kuin huumetta, kamalaa
mutta silti jollakin tavalla palkitsevaa. Okei, huume on ehkä hieman väärä esimerkki.
Minulla ei ole kokemusta huumeista, mutta voisin olettaa, ettei niiden käyttö
todellisuudessa palkitse käyttäjäänsä.
Tänään on ohjelmassa hieman oopperaa, kun lähden Helsinkiin katsomaan
Kansallisoopperassa viimeisiä kertoja pyörivän Rossinin
Matka Reimsiin. Siitä on tulossa sitten arviota myöhemmin, samoin kuin
juuri lukemistani kirjoista, (mm. Aravind Adigan Viimeinen mies
ja Tom Rachmanin Keskeneräiset). Palaan Turkuun jo huomenna
keskustelusarjan takia ja torstaina on sitten vuorossa Leif Segerstam
ja Turun filharmonikot, joita menen kuuntelemaan Konserttitalolle.
Konsertin nimi on lupaavasti Slaavilaisesti matkaan.
Alennusmyynnit ; 23012012
Voin viimein sanoa tervehtyneeni! Olin viikonloppuna eräällä kuvataidekurssilla
mallina ja sain yhdeltä osallistujalta sellaiset lääkkeet että lähti tämä
tapaninpäivästä lähtien enemmän tai vähemmän vaivannut räkäisyys kertaheitolla. Kaikki
kiitos ja kunnia tälle ystävälliselle sunnuntaimaalarille. En ole usein kipeänä, joten
tällainen usean viikon kestävä puolikuntoisuus sekä kaikkien töiden, opintojen sekä
harrastustoiminnan viivästyminen alkoi jo tehdä minua hulluksi.
Mutta sitten asiaan, eli kirja-aleihin!
En ole koskaan tehnyt itselleni minkään sorttisia, (ainakaan vakavia) lupauksia sen suhteen, että
yrittäisin hillitä kirjojen ostamista. Pihistelen vaatekaupoissa ja nyrpistän nenääni yli
neljäkymppiä maksaville avokkaille, mutta kun alet alkavat, en edes yritä hillitä itseäni.
Yleensä metsästän tietyntyyppisiä teoksia: klassikoita, tietokirjoja sekä
ammattikirjallisuutta. Mikään ei piristä päivää enemmän kuin kirjallisuustieteellisen
teoksen löytäminen pilkkahintaan tai jonkun kauan jahdatun klassikon saaminen viitosella.
Olen aika kaavoihini kangistunut aleshoppailija. Käyn läpi vuodesta ja alekaudesta
toiseen samat putiikit suhteellisen samassa järjestyksessä. Kaava menee kutakuinkin
seuraavalla tavalla: Suomalainen kirjakauppa, Akateeminen kirjakauppa, SKS. Adlibris.comista
ostin alkuaikoina paljonkin, mutta sitten ostovimma tyrehtyi. Tänä vuonna bongasin
mestasta paljonkin mielenkiintoisia ja edullisia teoksia.
Tänä vuonna suuren alekampanjan pettymys oli ihmetyksekseni Suomalainen kirjakauppa. Löysin entisestä
työpaikastani vain kaksi teosta:
Joel Haahtela: Katoamispiste (Otava 2010)
Andrei Makïne: Vain rakkaus (WSOY 2008)
Suomalaisen kilpailija Akateeminen kirjakauppa on ollut luottokirjakauppani aina alennusmyyntien aikaan.
Tälläkään kertaa konserni ei pettänyt. Tarjolla oli ihanan paljon klassikoita ja erityisesti iloitsin
Chateaubriandin Atalasta sekä Teemu Ikosen 1700-luvun
eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopediasta, jota olen kuolannut teoksen
ilmestymisestä lähtien.
Teuvo Pakkala: Pieni elämäntarina (SKS 1997)
Teuvo Pakkala: Vaaralla (SKS 1994)
L. Onerva: Mirdja (SKS 2002)
Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi 2010)
John Steinbeck: Vihan hedelmät (Tammi 2010)
Marina Lewycka: Muu maa mansikka (Sammakko 2008)
Francois-René de Chateaubriand: Atala (Faros 2004)
Jane Austen: Uskollinen ystävänne (Tammi 2009)
Teemu Ikonen: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia (Gaudeamus 2010)
Ainoa nettikauppa, josta olen ylipäänsä ostanut kirjoja, on Adlibris.com. Yrityksen alennusmyynneistä en
ollutkaan pitkään aikaan hankkinut mitään. Ostin sieltä vuonna 2008 Suomeen muutettuani
aika paljonkin tavaraa, oli alennusmyynti käynnissä tai ei. Ensimmäisen vuoden
kuherruskuukauden jälkeen suhteemme muuttui välinpitämättömäksi, ellei peräti
jäätäväksi kun huomasin, että yritys nosti kirjojensa hintoja siihen tahtiin,
ettei sieltä kannattanut enää alesesonkien ulkopuolelta ostaa mitään. Tällä
kertaa pulju kuitenkin tarjosi laajan ja monipuolisen, todella varteenotettavan
valikoiman kaunokirjallisuutta, (etenkin klassikkoja) alessaan.
Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (Tammi 2007)
Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti (Basam Books 2011)
Radclyffe Hall: Yksinäisyyden kaivo (Basam Books 2010)
George Grossmith: Ei kenenkään päiväkirja (Basam Books 2000)
Karel Capek: Puutarhurin vuosi (Basam Books 2010)
J. M. Synge: Aransaaret (Basam Books 2009)
Francesco Petrarca: Salaisuuteni ja Nousu Ventoux:n vuorelle (Basam Books 2008)
María Cecilia Barbetta: Muodistamo Los Miraglos (Atena 2010)
Tällaiset aleostokset tänä keväänä. Pääpaino on vahvasti klassikoissa, kuten aina, sillä olen sitä mieltä, että
klassikkoja on aina hyvä olla hyllyssä, oli niitä kaikkia sitten lukenut tai ei.
Mitä kirjoitusvirheet kertovat? ; 14012012
Ei luultavasti ole olemassa kirjaa, jossa ei olisi yhtään kirjoitusvirhettä. Ei ole
olemassa niin hyvää oikolukijaa, jolta ei jäisi pieni kömmähdys huomaamatta, vaikka teos
luettaisiin kuinka monta kertaa. Ennen etsin lähes maanisesti kaikista teoksista
virheitä, ihan vain siitä ilosta että pääsin ilkkumaan oikoluvun huolimattomuutta.
Nykyisin ja etenkin lukiessani aiemmin tällä viikolla Jyrki Vainosen uusinta romaania
Swiftin ovella (Tammi 2011) lähestymistapa virheisiin oli lähes päinvastainen.
Tällä kertaa mieltä ei kaihertanut ärsytys vaan kiinnostus, sillä kaikki Vainosen
kirjasta bongaamani virheet toistivat samaa kaavaa. Kyseessä oli usein sanan väärä
taivutus tai hullunkurinen sanajärjestys. Etenkin ensimmäisen kaltainen kömmähdys
sai minut miettimään, missä muodossa lause oli ennen viimeistä
muokkauskierrosta ollut.
Jälkimmäisestä virhetyypistä otin esimerkiksi seuraavanlaisen lauseen: "Potilaista viilleltiin
ja ihoa poltettiin", (s. 112). Ei ole varmaa,
olisiko lauseessa tarvittu muotoa "potilaita" vai olisiko "ihoa" sanan pitänyt
tulla vasta toisen verbin jälkeen. Oli kyseessä kumpi tahansa, mielenkiintoista on se,
millaiseksi lause on vahingossa jäänyt ja millainen se kenties aiemmin oli. Lausetta on mahdollisesti
muokattu kaksi, kenties useamman kerran.
Useimmiten virheet ovat inhimillisiä huolimattomuusvirheitä, joko sieltä puutuu kirjain tai
sitten niitä on liiikaa. Tässä mielessä Vainosen kirjan virheet olivat erityislaatuisia,
sillä siinä missä näppäilyvirheet ovat sangen yleisiä, tällaisia rakenteellisia
erehdyksiä näkee harvemmin. Niissä on aina tarina takana. Ja mikä
kaikkein tärkeintä: se on tarina, jota lukijalle ei haluttu kertoa. Näitä virheitä
löytäessä tuntuu kuin siinä olisi jotain tirkistelynomaista. Suorastaan säädytöntä.
Kurkistan tuon unohtuneen verbimuodon tai väärän sanajärjestyksen kautta johonkin vanhaan versioon, josta ei
pitäisi olla minkäänlaisia jälkiä näkyvillä.
Itselleni tapahtuu samanlaisia virheitä. Paljon. Kun ajatus juoksee niin nopeasti, etteivät edes sormet näppäimistöllä
ehdi reagoida ja muokata kaikkea ennen kuin olen jo muokkaamassa seuraavaa virkettä, jopa kokonaista seuraavaa kappaletta.
Siinä on jotakin niin tunnistettavaa ja inhimillistä. Tekisi mieli osoittaa väärämuotoista verbiä ja
huutaa "Jyrki, minä tunnen sinun tuskasi!". (Olen vältellyt
käsikirjoitusta taas viime aikoina liiankin kanssa, saisin hävetä, mutta kun se muokkausvaihe on vain niin karmea).
On ihanaa katsella, kuinka kirjailijan koko työ: alkuperäinen teksti, muokkaaminen, toinen ja
kolmas muokkauskerta näyttäytyvät lukijalle toisiaan leikkaavina pintoina lopullisissa kansissa.
Herää pakostakin kysymys, monennessa versiossa käytettiin lausetta, joka vaati muotoa "potilaista"
ja missä versiossa lause sanan ympäriltä muutettiin lopulliseen muotoonsa? Oliko kyseessä kaksi aivan
erillistä kokonaisuutta, jotka yhdistettiin yhdeksi vai mistä moinen verbaalinen järjettömyys? Liekö
Vainonen tuota itsekään muista.
Vainosen kirjassa oli muitakin samanlaisia jäännöksiä menneistä versioista. Jossakin
vaiheessa mielessäni kävi ajatus siitä, että virheet olivat tahallisia. Vainosen tuorein romaani
pohtii ajan rakennetta ja kerroksellisuutta. Sitä, että aika
olisikin rakentunut aivan eri tavalla kuin kuvittelemme sen olevan. Näin ollen näissä virheissä
voisi nähdä olevan kaksi aikatasoa päällekkäin. Sekä menneisyys, (se, mitä lause sanoi ennen
kuin se muokattiin) sekä nykyisyys, (vaikka sanan muoto olisi väärä, lukija osaa mielessään korjata
sen ja "uudesta" lauseesta tulee ymmärrettävä).
Ja jos joku haluaa tietää jotakin enemmän itse Vainosen teoksesta, niin kerrottakoon, että teen
siitä parhaillaan kritiikkiä Lumoojan seuraavaan numeroon. Saattaa olla, että se julkaistaan myös
verkossa, mutten osaa sanoa vielä varmaksi.
Sara Gruen: Apinatalo ; 13012012
Olen tässä viimeaikaisina räkäpäisinä päivinäni lukenut Bazar kustannuksen julkaiseman
Sara Gruenin Apinatalon (2011). Teos on tekijän toinen suomennos ja
sitä markkinoitiin suurin äänin Vettä elefanteille -tekijän uutuutena. Suorastaan
yllättävää, että tieto painettiin jopa kirjan suomenkieliseen kansipaperiin. Itse en ole
tätä aiempaa lukenut, mutta voin kuvitella, että teos on samalla tavalla hyvin elokuvallinen
kuten Apinatalokin. Siitäkin varmasti tehtäisi elokuva, jos rakkaustarina olisi
keskeisemmällä sijalla kuin bonobo-apinoiden pelastaminen.
Teos seuraa pääasiassa kahden päähenkilön elämää, jotka molemmat kietoutuvat tavalla tai
toisella ratkaisevasti bonobojen kielilaboratorion räjähdyksen ympärille. John on
huippujournalisti, jolta huijataan työt ja joka joutuu kamppailemaan viestinnän alalla
toimeentulostaan. Bonobotutkija Isabel taas lähtee selvittämään apinoiden kohtaloa
tarkoituksenaan saada ne takaisin. Kumpikin piirittää apinoita, mutta omat päämäärät
mielessään. Sinänsä asetelma on hyvä ja mielenkiintoinen, vaikka lopputulos
jäikin pliisuksi.
Tähän on monta syytä. Esimerkiksi henkilöhahmot eivät juuri herättäneet sympatiaa. Vaikka he olivat eläväisiä ja
yksityiskohtaisesti kuvattuja, he jäivät siitä huolimatta jollakin tavalla ontoiksi. Tyhjiksi.
Paikoitellen kliseinen juonirakennelma häiritsi myös, (Isabel olikin ihastunut pahaan
kaveriin, josta ei meinannut niin millään päästä eroon, kerrassaan
ennenkuulumatonta!). Sen sijaan oli hauskaa, että myös apinoiden tekemisiä kuvattiin. Ne olivat
kuitenkin teoksen keskiössä, joten olisi ollut kummallista, jos niiden kuvaamiseen ei olisi
käytetty laisinkaan sivutilaa.
Teos on aika ajankohtainen. Se sisältää talouskriisin, lehdistön raa’an elossa pysymisen
kamppailun ja median vallan. Sen lisäksi Gruen käsittelee teoksessaan sitä, mitä
eläimille usein tapahtuu ihmisten käsissä, kun luomakunnan asukkien elämä alistetaan
palvelemaan yksinomaan ihmistä. Tulos on aika karu. Gruen osoittaa suoraan myös sen, miten ihmisiin
kohdistuva sympatia katoaa heti, jos tilalla onkin eläin. Aiheen käsittelyä olisi tosin voinut
olla kirjassa enemmänkin.
Useaan otteeseen meinasin laskea kirjan käsistäni ja jättää lukemisen siihen. Niin
mikään tarinassa ei motivoinut jatkamaan lukemista, kun kirjan oli kerran käsistään
laskenut. Silti luin Apinatalon loppuun, (huono tapa, en osaa jättää kirjoja
kesken). Jokainen kirja ansaitsee tulle luetuksi ja niin edelleen. (Ikävä kyllä ajattelen myös,
että jokainen kirja ansaitsee kodin, joka onkin sitten hieman vakavampi
juttu kuin edellinen, joka tuottaa sentään pelkkää psyykkistä tuskaa, kun jälkimmäinen
on laadultaan fyysistä.)
Apinatalo oli ensikosketukseni Sara Gruenin tuotantoon ja näillä näkyvin jää myös
viimeiseksi. Lohdutukseksi voi kaiketi todeta, ettei aina voi hyviä kirjoja kirjoittaa,
eikä jokainen kirjailija voi miellyttää kaikkia lukijoita. Tai ehkä tässä kävi taas niin, että minä
satuin olemaan pahin mahdollinen lukija tälle teokselle, jonka kohderyhmä on luultavasti
jossakin aivan toisaalla. Tästä lähin pitää kaiketi lukea vaan Joseph Brodskya ja
Kurt Vonnegutia.
Kirjat auki -puheenvuorosarja Turussa ; 12012012
KIRJAT AUKI
Tutkija- ja kirjailijanäkökulmat kohtaavat 25.1.-15.2.2012
Kirjat auki on uudenlainen keskustelutilaisuus ja upea mahdollisuus päästä seuraamaan, kun
yliopiston kammiosta kumahtaa tutkimuksen kohdatessa kirjailijan. Turun pääkirjaston
Rotundassa tammi–helmikuussa järjestettävä keskustelusarja esittää tuoreita näkökulmia
kirjallisuudesta.
Uutta etsimässä ovat kirjailijat Markku Envall, Salla Simukka, Saila Susiluoto ja Leena
Krohn, jotka myös lukevat näytteitä kirjoistaan. Heidän keskustelukumppaneinaan toimivat
tutkimuksen tekijät Turun yliopiston kotimaisesta kirjallisuudesta. Kirjallisuuden opiskelijan
ja tutkijan tärkein työkalu on analyysi, joka pääsee tässä keskustelusarjassa oikeuksiinsa.
Myös yleisöllä on mahdollisuus osallistua keskusteluun kysymällä tai kommentoimalla.
Keskiviikkona 25.1. klo 16.30: Mika Waltarin Neljä päivänlaskua: Työpäiväkirjaromaani vai
kokeilevan kirjallisuuden edelläkävijä? Kirjailija, FT Markku Envall ja FM Otto Myöhänen.
Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen kirjoittamisesta kertova pienoisromaani Neljä päivänlaskua
(1949) on kiinnostanut ilmestymisestään lähtien lukijoita ja tutkijoita. Waltari-asiantuntija
Markku Envall ja FM Otto Myöhänen arvioivat Neljää päivänlaskua uudestaan. Onko kyseessä
työpäiväkirja Sinuhe egyptiläisen kirjoittamisesta vai parodiaa kirjallisuudesta?
Keskiviikkona 1.2. klo 16.30: 2000-luvun sukupolven suhteet. Kirjailija Salla Simukka ja FM
Sari Miettinen.
Nuortenkirjailijana tunnetun Salla Simukan tuotannossa käsitellään ennakkoluulottomasti myös
rakkautta ja seksuaalisuutta. Simukan esikoisteos Kun enkelit katsovat muualle (2000) kohahdutti
aikanaan rohkealla lesbosuhteen kuvauksellaan. Tutkija Sari Miettinen tekee väitöskirjaa
seksuaalisuudesta ja sukupuolesta kotimaisissa nuortenromaaneissa. Millaisia ovat 2000-luvun
nuorten suhteet ja niistä kertovat romaanit? Mikä on muuttunut kymmenessä vuodessa vai onko
mikään? Vieläkö riittää tabuja rikottavaksi?
Keskiviikkona 8.2. klo 16.30: Rytmi runouden rumpuna. Runoilija Saila Susiluoto ja FT Siru
Kainulainen.
Monipuolisella teoksellaan Carmen ihastuttanut Saila Susiluoto taitaa rytmin ja kielellisen
ilottelun. Rytmistä vastikään väitellyt kirjallisuudentutkija Siru Kainulainen lukee runoja
rytmin lävitse. Keskustelua jäsentää kysymys, mitä ja miten rytmi toimii runoissa.
Keskiviikkona 15.2. klo 16.30: Identiteetti hukassa! Kirjailija Leena Krohn ja HuK Hanna Wärri.
Leena Krohnin tuotannolle ominaista ovat toden ja kuvitellun sekoittuminen ja paradoksien
rakentaminen. HuK Hanna Wärri lähestyy pro-gradu -työssään Krohnin uusinta aikuisten romaania
Valeikkuna (2009) identiteetin murtumisen kautta: mikä on ihmisen rooli koneellistuvassa maailmassa?
Puheenvuorosarjan juontaa Marissa Mehr.
Lisätietoja
Koordinaattori Otto Myöhänen toimisto(at)kirjantalo.org, +35844 747 6854.
Kirjastonhoitaja Aki Pyykkö aki.pyykko(at)turku.fi, +35840 168 2914.
Tervetuloa!
Yhteistyössä mukana Kirjan talo, Lounais-Suomen Kirjailijat ja Turun yliopiston kotimainen kirjallisuus.
Pelastakaa kriitikko! ; 07012012
Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen
blogista kuuluu kummallisia
uutisia kritiikin maailmasta. Papinniemen sanoin arvostetulle ja uutteralle kriitikolle ei suostuttu
lähettämään kaikkia hänen pyytämiään arvostelukappaleita. Lista oli kriitikon mielestä
normaalipituinen, mutta häntä pyydettiin pudottamaan puolet pois. Ensisijainen reaktio on: miksi? ja
heti perään: onpas röyhkeää!
Kohtuus kaikessa, kuten Papinniemikin toteaa. Mutta jos kehitys
jatkuu tällaisena ja kustantamot säästävät mieluummin mediakappaleista, se ei tiedä hyvää suomalaiselle
kritiikille. Tällaisten huolestuttavien uutisten jälkeen ei voi
olla miettimättä mihin oikein päädytään, jos kustantamot haluavat rajata kriitikoiden työmahdollisuuksia vähentämällä
saatavien arvostelukappaleiden määrää. Pitkällä tähtäimellä näin toimiva kustantamo sahaa omaa jalkaansa.
Mihin tällainen kehitys sitten oletettavasti johtaa? Ensinnäkin; lehtikritiikkien esiintuomat teokset luultavasti yksipuolistuvat, mikä tarkoittaa sitä, että
tuntemattomampien tekijöiden on yhä vaikeampi saada julkisuutta, (jos he eivät tee media-akrobatiaa ja sirkustemppuja
huomion kiinnittämiseksi). Arvostelukappaleita pyydettäessä kaikenlainen
kokeilu karsitaan ensimmäisenä ja luultavasti kriitikot
kritisoivat vain niitä teoksia, joihin kustantamot syytävät etukäteen jo suurimman osan markkinointirahoistaan.
Tämä taas johtaa siihen, että kirjakauppojen hyllyiltä katoavat vain ne tietyt, pienen ryhmän teokset. Ihan kuin
tilanne ei olisi jo tälläkin hetkellä tarpeeksi paha.
Miten tämä sitten vaikuttaa kriitikoihin? Muistan jokin aika sitten käydyn keskustelun siitä, onko kriitikko
kuoleva ammatti. Nyt kun kaikki on verkossa ja lukuisten eri foorumeiden kautta kuka tahansa voi saada
mielipiteensä julki, mikä rooli ja tehtävä oikein jää kriitikolle. Tällöin moni keskusteluun osaa ottanut oli sitä mieltä,
että ammattikriitikoille on vielä kysyntää ja tilausta, sillä internetin ansiosta keskustelu ainoastaan
monipuolistuu. Itse olin tuolloin vielä samaa mieltä.
Papinniemen blogitekstiä kommentoinut Aleksis Salusjärvi huomauttaa, että tapahtuneesta episodista tulisi
tehdä julkinen. Kuka kriitikko ja kustantamo ovat olleet kyseessä? Jotta asiaa vastaan voi nousta ja
saada jotakin aikaiseksi, asia pitää ensin nostaa kaikkien nähtäväksi. Sitten katsotaan, lähtevätkö useammat
kustantamot moiseen kriitikoiden kyykytykseen mukaan, (olettaen, etteivät ole vielä lähteneet). Mitään ei
tapahdu, ellei koroteta ääntä. Ammattinsa puolesta ollaan aiemminkin taisteltu.
Mitä tähän voi oikein sanoa? Minun tekisi mieli vain tokaista, että pelastakaa kriitikko. Ei ole oikein, jos
kriitikko vie kirjan divariin lukematta sitä ja pyytää myöhemmin uuden arvostelukappaleen, (kts.
Tapani Kinnusen kommentti)
mutta ratkaisu ongelmaan — ja joidenkin kriitikoiden röyhkeään käytökseen — ei ole nyörien kiristys
arvostelukappaleiden osalta. Se vain kaventaa mahdollisuuksia ja lisää kriitikon valtaa negatiivisella tavalla.
Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta ; 05012012
Afrikkalainen Esther ottaa elämänsä suunnaksi ja tehtäväksi kaupunkiin kadonneen lapsuudenystävänsä Susanin
etsimisen. Afrikassa lapsuutensa viettänyt, myöhemmin länsimaalaistunut Paul palaa lapsuudenkaupunkiinsa
valmiina kuolemaan myttyyn mennyt avioliitto ja hankala isä-poika-suhde syntitaakkanaan. Eräänä iltana nämä
kaksi vereslihalle raavittua henkilöä kohtaavat.
Hirvonen on hienosti nostanut esille kummatkin näkökulmat: sekä Euroopassa aikuisiän eläneen valkoisen
Paulin ja afrikkalaisesta pikkukylästä stipendin avulla poispäässeen Estherin. Yhteentörmäys on ehdoton,
muttei mässäilyn kohteena. Kummankin päämääränä on ymmärtää toista, auttamisen voimaan he eivät enää usko
ainakaan omalla kohdallaan.
Kirja kuljettaa suhteellisen yksinkertaista juonta eteenpäin soljuvan helposti. Tarinaa on helppo
seurata ja osa tapahtumista on jätetty sopivasti hämärän peittoon. Hirvonen taitaa kerronnan lähes
mestarillisesti. Tarinan monet aikatasot sulautuvat yhdeksi ehyeksi kokonaisuudeksi, joka vie lukijaa
yhä syvemmälle tarinaan kappale kappaleelta.
Sanomalehti Keskisuomalaisen vertaus amerikkalaiseen nobelistiin Toni Morrisoniin on
mielestäni osuva, teoksessa on paljon morrisonmaisia piirteitä
puhumattakaan siitä, että tämä on upea kirjailija. Yhtäläisyydet nobelkirjailijan kanssa ovat sekä
hyviä, että vähemmän imartelevia. Morrisonin teokset tuppaavat jäädä osoittelemaan kuinka
surkeasti asiat ovat kolmannen maailman ihmisillä. Ongelmat täytyy toki osoittaa, mutta
jossakin menee raja.
Afrikkalaisten taikausko ja maagiset kansantarinat kulkevat osana paikallisten jokapäiväistä elämää.
Juoru noidan näkemisestä saattaa olla kuolemantuomio jopa lapselle ja suvun jäsenille tapahtuneet ihmeet
kulkevat sankaritarinoina äidiltä tyttärelle. Kertomaperinne kukoistaa niin hyvässä kuin pahassa.
Teos oli herkän kaunis ja surumielinen. Välillä anekdootinomaiset pikkukertomukset siitä, kuinka kamalia
kohtaloita afrikkalainen voikaan kokea, alkoi ärsyttää. Ei kuitenkaan niin paljon kuin Morrisonin teoksissa,
mikä on pelkkää plussaa Hirvoselle. Myös tarinat toivosta ja paremman etsimisestä tasapainottivat kokonaisuutta.
Näitä kirjoja toivon etten olisi lukenut 2011 ; 03012012
Muutama päivä sitten listasin teoksia, jotka sulostuttivat elämääni makeimmin vuonna 2011. Nyt on vuoro puhua
menneen vuoden myrkyttäjistä. Teoksista, jotka olivat niin karmeita, ettei niistä saanut mitään irti. Ei edes
tilastollista mielihyvää. Tarkoituksenani oli listata viisi inhokkia, yhden jokaista mielikirjaa kohden, mutta
listani tyssäsi neljään. Ehkä hyvä näin, sillä olisi pelottaa huomata, että tulee luettua enemmän päivää
kauhistuttavia kuin ihastuttavia teoksia.
Huom. Nämä, kuten TOP 5 lempparitkaan eivät ole minkäänlaisessa hierarkisessa järjestyksessä.
1. Paulo Coelho: Valkyriat (Bazar 2010)
Coelhon kirjoissa on mielestäni aina ollut suhteellisen tyylikkäitä kansia ja hänen teoksensa on harvinaisen
hyvällä maulla nimetyt. Harmi vain, että tämä tyylikkyys jää vain visuaalisuuden ja kansitekstin tasolle. Valkyriat,
Portobellon noita, Zahir ja Paholainen ja neiti Prym ovat kaikki todella kauniita nimiä romaanille. Puhumattakaan
kansista, jotka ovat olleet mielestäni houkuttelevan näköisiä alusta lähtien.
Ei tarvitse kuin lehteillä Coelhon toiseksi tuoreinta teosta sivusilmällä niin jo tökkii. Yksi suurimmista kysymyksistä lukiessani
tätä teosta oli: miksi julkaista kirjailijaa, joka ei osaa edes kirjoittaa
sujuvasti? Lienee tuskin yksin kääntäjän vikaa, että teoksen kieli
on todella tönkköä. Vain hajalleen levitetyt elämänviisaudet nostavat teosta suosta joka kolmaskymmenes sivu, mutta se on
laiha lohtu. Olin todella, todella pettynyt tähän teokseen. Sisällöllisesti, kielellisesti, teknisesti, kaikin puolin!
2. Anna Gavalda: Karkumatka (Gummerus 2011)
Ranskalaisen Gavaldan Karkumatkasta kirjoitinkin kesällä blogiini. Että "Se oli huono. Juuria ja ytimiään myöten.
Kaikki henkilöhahmot tuntuivat pinnallisilta sekä ärsyttävän lapsellisilta ja ontoilta. Ranskassa tekeleestä puhutaan
novellina ja se, että Karkumatkan ympärillä olisi viisi muuta novellia ja kokonaisuus kulkisi nimellä novellikokoelma,
vastaanotto voisi olla erilainen ja teksti toimisi varmasti aivan eri tavalla kuin nyt, romaaniksi eriytettynä." Totta.
Kirjainten virrassa -blogin Hanna ruoti samaa syksyllä
kirjoituksessaan.
"Kieli
on yksinkertaista ja helppolukuista, (perinteistä Gavaldaa) mutta samalla tappavan tylsää, koska tapahtumat eivät vedä
ja ainakin minulle oli se ja sama, mitä hahmoille tapahtuu. Inhoan muutenkin teoksia, joissa perimmäisenä tarkoituksena
on jonkinlainen "ah 30-vuotias ottaa irtioton ja huomaa humppailtuaan muutaman päivän kasvaneen henkisesti" -liirumlaarum.
Anna Gavalda on tehnyt karkumatkan hyvän kirjallisuuden parista ja suoltanut tähänastisen uransa huonoimman tekeleen."
Tämä kai selittää pitkälti, miksi teos ei hetkauttanut. Ei voi
kun toivoa, että tulevaisuudessa Gavaldan jälki muistuttaisi edes hieman sitä, mitä saa lukea ihanasta novellikokoelmasta
Kunpa joku odottaisi minua jossakin.
3. Voltaire: Candide (WSOY)
Joudun lukemaan paljon klassikoita, enkä rakastu läheskään kaikkiin teoksiin. Olen lukijana suhteellisen kaikkiruokainen ja voisin
arvioida, että sataa klassikkoa kohdin pidän ehkä seitsemästä kymmenestä kirjasta. Ja vaikken teoksesta pitäisikään, näen
helposti sen arvon ja ansiot. Syyn siihen, miksi se on kestänyt läpi vuosisatojen ja mikä teki siitä niin mullistavan
omana aikanaan.
Mutta Voltairen Candide... Sille teokselle ei meinaa riittää sanoja. En ole varmaan ikinä tuntenut niin pyhää vihaa mitään
kaunokirjallista teosta kohtaan kun tätä tyhjäntäyttä filosofista mukanokkelaa turinointia. Voltairen teos oli katastrofaalinen esimerkki siitä,
miksi filosofin ei koskaan pitäisi ryhtyä kirjailijaksi. Teos on klassinen tapaus siitä, kuinka filosofi saa omasta mielestään hyvän
filosofisen ajatuksen ja keksii väkipakolla sen ympärille kaunokirjallisuuden kokonaisuuden. Tuloksena on kökköä tarinankuljetusta, yksipuolisia henkilöhahmoja ja ties mitä.
Kirjallisuustieteilijänä en olisi ikinä uskonut, että pystyn inhoamaan klassikkoteosta näin paljon.
4. Antero Viinikainen: Orgo (WSOY 2010)
Tämä teos on listan ainoa kotimainen, (ja hyvä niin). Aiheeltaan ja teemoiltaan kirja vaikutti mielenkiintoiselta, mutta
toteutus ei uponnut minuun yhtään. Teoksen satiiri meni johonkin aivan toiseen osoitteeseen kuin tänne ja mikään teoksesta
ei puhutellut minua. Aivan kuin olisin lukenut aivan eri kirjaa kuin mille takakansi oli tehty. Ensimmäistä kertaa huomasin,
että kirjaa oli tuskallista lukea. Lopuksi oli vain hölmistynyt olo.
Vaikka kotimaisen kirjallisuuden piiristä löytyy paljon kuraa, niin usein teoksista löytyy kuitenkin aina jotakin hyvää.
Edes hitusen. Orgosta ei löytynyt senkään vertaa. Voinen kai todeta, että olin kaikkein huonoin mahdollinen
kohdeyleisö tälle teokselle.
***
Olen aina ollut sitä mieltä, että surkeitakin, (tosin vain subjektiivisesti surkeita) teoksia pitää lukea, jotta kehittyy kirjoittajana. Pelkkien hyvien kirjojen
lukeminen ei tee hullua hurskaammaksi. Se saattaa toki pitää elämän tyytyväisyyskertoimen korkeana, mutta kirjoittajaa se ei
auta. Luettuani nämä neljä teosta mietin, voiko sen sijaan oppia mitään sellaisesta teoksesta, josta ei jää
mitään käteen? Huonoista kirjoista useimmiten jää edes jotakin alleviivattavaa, hyvää tai potentiaalista. Näistä neljästä nämä
ominaisuudet puuttuivat pitkälti täysin. Masentavaa, mutta totta.
Michael Cunningham: Illan tullen ; 02012012
Olen hämmentynyt, kuten aina luettuani sellaisen teoksen kuin Michael Cunninghamin
Illan tullen. Teos, joka miellyttää, mutta ei ole mielenräjäyttäjä. Ja ennen
kaikkea teos, joka on yksinkertaisesti vain niin kaunis.
Peter Harris on keski-ikäinen galleristi keskellä New Yorkin hekumallista taide-elämää.
Hän elää näennäistyytyväisenä tyylikkäässä loft-asunnossaan taidelehden päätoimittajavaimonsa
Rebeccan kanssa ja kärsii keski-iän kriisistä. Kun pariskunnan asuntoon muuttaa
väliaikaisesti Rebeccan kaunis Mizzy-veli, saa asetelma koko ikänsä täydellisyyttä
etsineen Peterin sekaisin.
Teoksen vahvimpia puolia oli taidemaailman elävä ja monipuolisen vivahteikas kuvaus. Taiteen kaupallisuuden ristiriita tuodaan
esille sellaisena kuin se on: mahdottomana. Kuinka palvoa taidetta galleristina,
jonka leipä riippuu siitä, myyvätkö teokset vai eivät? Asiasta ei paasata tai käydä
intohimoisia keskusteluja, kuten romaanin henkilöt ovat ehkä nuorina käyneet. Luultavasti
ovat käyneet. Nyt pelissä on raha ja toivo siitä, että vielä joskus ennen kuolemaansa
saa nähdä jotakin kaunista, jonka löytäessä rahalla ei ole mitään väliä. Tällaisen
kauneuden Peter kohtaa nähdessään Mizzyn alastomana omassa keittiössään keskellä yötä.
Välillä lukuisat intertekstuaaliset viittaukset tuntuivat liian osoittelevilta. Etenkin
teoksen vahva alateksti Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa hyppi Cunninghamin
tekstin pinnalla liiaksikin. Lukija ei ole tyhmä, joten muutaman viittauksen poistaminen
olisi vain tehostanut efektiä entisestään.
Illan tullen on kaunis kirja. Sen verkkainen tunnelma, kuoleman tuoksu, (haju olisi
liian raskas sana, se kuvaa ehkä tunnelmaa Kuolema Venetsiassa -teoksessa, mutta
Cunninghamin tekstiin sopii paremmin elegantti kuoleman tuoksu) on käsin kosketeltavan
aistikas ja hienovireinen.
Pidän tunnelmaltaan suruisan alakuloisista teoksista. Sellaisista, joissa ei räpiköidä tuskassa ja
tuhossa. Illan tullen on juuri sellainen. Hiljaisen haikea. Teos, jossa kuoleman
läsnäolon aistivat ihmiset pukeutuvat parhaimpiinsa ja kulkevan hitaan arvokkaasti kohti
loppuaan.
Olin skeptinen Cunninghamin suhteen. Todella skeptinen ja nyt mieluusti pyörrän kaikki
ennakkokäsitykseni hänestä. Illan tullen on hieno tarina lopusta ja kauneudesta.
Ei ehkä Thomas Mannin veroinen, mutta mikäpä nyt olisi.
Mitä vuosi 2012 tuo tullessaan? ; 31122011
Myönnän, että minulla on suuret odotukset vuodelle 2012. Varmaan koskaan en ole
ollut näin positiivisin mielin aloittamassa uutta vuotta. Vuosi sitten olin lähinnä
kauhuissani kun olin tarttumassa puikkoihin, joita tuskin tunsin. Tuntui siltä, että
järjetön vastuu laskeutuisi harteilleni, enkä ollut edes varma, mihin suuntaan lähteä
sotasokeana suunnistamaan. Onneksi tällä kertaa ei ole niin.
Vuoden vaihteessa nimeni muuttuu Mehriksi, vaikka olenkin käyttänyt sitä jo
jonkin aikaa kotisivuillani. Vuoden alusta nimi on käypää valuuttaa myös reaalielämässä.
Vaihdoksen takana on perin tavanomaiset syyt; menen naimisiin salamyhkäisen saksalaisen
kreivin kanssa.
Lisäksi vuoden 2012 suunnitelmiini kuuluu niitä perinteisiä: paljon lukemista, kirjoittamista
ja työtä. Aion myydä itseni paholaiselle, (Gounod’n Faust on maailmassa seksikkäintä
mitä tiedän ja nimenomaan se saatana, ei mikään elähtänyt nuorten tyttöjen perään kuolaava
tiedemies). Jatkan myös opintojani akateemisessa ympäristössä Turun yliopistossa ja
Kriittisessä korkeakoulussa. Kevään jännityksen aihe nro. 1 onkin kandityön tekeminen.
Mistäs muusta kuin venäläisestä kirjallisuudesta.
Työrintama tarjoaa tuttua ja turvallista, mutta myös uudenlaisia haasteita. Mainittakoon,
että jatkan toistaiseksi Kirjallisuuslehti
Lumoojan päätoimittajana. Sen lisäksi alan käsikirjoittaa Anna mun kaikki kestää
-nimistä sarjakuvaa, joka aloittaa uudistuneessa Seurassa vuoden alussa.
Sarjan visuaalisesta puolesta huolehtii Juba.
Sitten interaktiivisiin viihdykkeisiin.
Vuonna 2012 tulee kuluneeksi kymmenen vuotta, (apua, onko mahdollista että
siitä on jo noin pitkä aika!?) siitä kuin aloitin bloggaamisen. Suoranainen juhlavuosi
siis tiedossa, joten ajattelin kerrankin panostaa blogiini ja kotisivuihini. Tiedoksi
heille, jotka eivät interaktiivista bittihistoriaani tunne; aloitin kotisivujen
rakentamisen ja koodaamisen vuonna 1999 ja vuonna 2002 aloin ylläpitää ensimmäistä
blogiani ilmaispalvelimelle.
Kymmenenvuotistaipaleen johdosta blogini tulee muuttumaan vuoden alkupuoliskolla.
Myllerrän kaiken uusiksi ja rakennan koko rotiskon uudelle alustalle, (okei, nörtteily
päättyy tähän). Suomeksi sanottuna blogiin on tulossa asiasanat, haut, arkistot ja kaikki
herkut mitä muissakin blogeissa on. Kommentoimisesta tulee myös helpompaa.
Aloitan myös blogin ensimmäisen juttusarjan nimeltä Voi Venäjän kevät. Kuten nimestä
saattaa arvata, kevät on omistettu yksinään ihanalle ja kauniille Venäjän kansalle
kirjallisuudelle. Tulen katsastamaan maan kirjallisuuden historiaa, kirjoittamaan niin
klassikoista kuin nykykirjallisuudesta. Sivusin keväällä julkaistavia kirjoja koskevassa
kirjoituksessa sitä, kuinka nimenomaan venäläinen kirjallisuus tuntuu nostavan päätään
aiempaa enemmän.
Kesällä starttaa blogihistoriani toinen juttusarja kun vietämme Helsingin Kirjamessujen
kunniaksi unkarilaista kesää. Helsingin kirjamessujen teemamaan Unkarin kirjallisuus ei
ole jäänyt täysin noteeraamatta minulta vuosien varrella, mutta ihan mieluusti syvennyn siihen
kunnolla vaikka koko kesäksi!
Tämä blogin puolelta. Syksystä en vielä tiedä, saa nähdä olenko enää edes maassa. Joitain
suunnitelmia minulla on, mutta ei mitään sellaista, joista uskaltaisi vielä puhua.
Viimeiseksi voisin vielä heittää ilmoille lupauksen, (vaikka olen kaikenlaisia lupauksia vastaan)
että tulevana vuonna luen sen verran, että se kirottu sadan raja menee rikki. Sen teen vaikka
henki menisi.
Oikein riemukasta ja viinirikasta uutta vuotta 2012!
|
