Ennakkotehtävä Turun yliopiston Luovan kirjoittamisen opintokokonaisuuteen
Kirjoittanut: AmelieTehty: Heinä-elokuu 2008
Opéra Magnifique oli itäisen Ranskan pieni ja piristävä kulttuuripiriste, eikä se koskaan voinut ylpeillä saavutuksillaan. Mitä nyt silloin tällöin, kun joku paikallislehti muisti sen olemassaolon, saattoi se kirjoittaa oopperasta muutaman mukavan tai vähemmän mukavan rivin lehteensä, jos uutisaiheista oli pulaa. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut turhan usein, sillä palstatilaa hallitsi ylivoimaisesti kuukaudesta toiseen Pariisin tapahtumat ja erityisesti Jacques Chirac.
Oopperassa työskenteli 28,2 ihmistä, joista vanhin oli Jérôme Lemieux. Hänen tarkkaa ikäänsä ei osannut kukaan johtaja Michèle Coronea lukuun ottamatta arvata, sillä vanhuus miehessä näkyi vain rapistuneessa ulkonäössä vuosilukujen lisäksi. Sellaista elämänjanoa ja positiivisuutta ei talon väestä löytynyt kenestäkään toisesta ja Jérôme olikin nimennyt nuorempansa ”pessimistiseksi ikäluokaksi”, ei kuitenkaan ilkeyttään, sillä mies piti kollegoistaan ja työstään paljon.
Jérôme Lemieux oli oopperan takapiru, (tai la personne qui regarde par-dessus l’épaule des autres niin kuin ranskalaiset tapaavat sanoa). Hän hoiti oopperan näkymättömiä, mutta sitäkin tärkeämpiä tehtäviä muiden katseiden ulottumattomissa ja joka kerta, kun hänet nähtiin pitkällä länsikäytävällä, hän vaikutti lähes epäsovinnaisen toimettomalta. Tästä huolimatta hän oli yksi ahkerimmista työntekijöistä, mitä talossa oli. Mies kutsui paradoksia ranskalaiseksi työmoraaliksi.
Herra Lemieux oli elämäntapataiteilija. Kun muut kuiskivat hänen olleen pahasti alkoholisoitunut kahdenkymmenen vuoden työttömyyden johdosta, hän tuhahti. Hän ei ollut alkoholisti eikä missään tapauksessa työtön. Eihän nyt taiteilija voi työtön olla, sehän on absurdia! hän huudahti epäilijöille. Mies jaksoi aina kertoa tarinoita omista nuoruusvuosistaan ja muita selvästi railakkaammin eläneenä useimmat kuuntelivat innokkaina hänen kertomuksiaan, jotka monien mielestä leikittelivät enimmäkseen todellisuuden rajamailla. Totuuttahan ei voinut kukaan tietää, paitsi Jérôme itse. Erityisesti hänen kertomuksensa ooppera La Fenicessä tapahtuneesta kuolemantapauksesta kiehtoi ihmisiä. Kautta historiain ei ollut tunnettu tapausta, jossa laulaja olisi kuollut lavalle, mikä oli Jérômen mielestä harhaluulo ja nuorempien tietämättömyyttä.
Opéra Magnifiquen rahastonhoitaja Jean-George Martinista ei pitänyt kukaan, ei edes hän itse, ainakaan kovin usein. Hän oli tärkeilevä, pikkutarkka sekä kaikin puolin vaikea. Oopperoista puhuessaan hän käytti aina niiden alkuperäisnimiä ja hämmensi muita valitessaan paljon sivistyssanoja puheeseensa, kuten esimerkiksi hibernaalinen koloriitti tai mytomaaninen skribentti. Sen lisäksi Jean-George korjasi toisten puheita, mikäli huomasi niissä virheitä, niin kieliopillisia kuin asiaperäisiä. Mies oli järkkymätön rigoristi, eikä se jäänyt keneltäkään huomaamatta.
Jean-Georgen jyrkkä arvostelu ei koskenut pelkästään hänen ympäristöään, vaan hän sai vihaisia mulkaisuja kritisoidessaan kitkerästi myös klassisen musiikin suurmestareita, mikä viestitti hänen kunnioituksen puutoksesta kyseisiä länsimaisen korkeakulttuurin peruspilareita kohtaan. Perustelemalla hän sai jopa Mozartin kuulostamaan naiivilta amatööriltä puhumattakaan Händelistä, jota hän halveksi yli kaiken. Händelin musiikin perusidean Jean-George tiivisti lauseeseen, ettei mies ei tiennyt muita instrumentteja kuin cembalon ja ylävireisen viulun.
Alun perin estetiikkaa opiskellut mies oli valmistunut kriitikoksi kahdeksankymmentäluvun puolessa välissä, mutta valittaen miehelle oli kehittynyt niin korkea kauneudentaju, että hän oli alkanut itsekin epäillä sellaista olevan. Rahastonhoitajaksi Jean-George taas päätyi siitä syystä, että totesi numeroiden ja matematiikan olevan ainoita universaalin kauniita objekteja, jotka eivät hänen mielenrauhaansa häiritse.
Audric oli miespuolinen Michèle Mercier, tai niin hän ainakin uskoi. Hän ei ollut eläissään kohdannut yhtä enkelimäistä ilmestystä kuparinpunaisine hiuksineen ja tiukkoine katseineen, että oli rakastunut tähän heti ensimmäisen kerran nähtyään viisivuotiaana, kun hänen äitinsä Catherine oli katsonut herra Mercierin ”hömpäksi” tuomittuja Angelique -elokuvia poika vierellään, nenäliinalla silmäkulmiaan aika ajoin taputellen. Poika oli katsellut äitinsä vuolaita kyyneliä avuttomana auttamaan. Myöhemmin pörssimeklari isä oli syyttänyt äitiä pojan homoudesta. Oli siihen aihetta tai ei, Michèle Mercier ei enää lähtenyt nuoren pojan sydämestä, ja nyt paljon päälle kaksikymmentävuotiaana mies istui iltaisin kotisohvansa nurkassa katsomassa samoja elokuvia itsekin nenäliinaan silloin tällöin turvautuen.
Audric asui kaupungin vanhassa ja raihnaisessa pohjoisosassa, joka oli vuosikymmenten saatossa menettänyt vuosisadan alun loistonsa, eikä ollut ikinä saavuttanut samanlaista arvoa, jonka Pariisin Montmartre ja Nizzan vanhakaupunki olivat saaneet. Raihnaisuutensa vuoksi alueen liiketilat koostuivat lähinnä pienistä kahvioista, konkurssin partaalla olevista sekatavaraliikkeistä sekä antikvariaateista. Juuri tällaisiin antikvariaatteihin Audric suuntasi askeleensa pitkän, Niilin sinisen kaulaliinan roikkuessa laiskana ja epäryhdikkäänä hänen joutsenen siron kaulansa ympärillä. Jo vuosien ajan hän oli uskollisena käynyt näissä hylättyjen kirjojen orpokodeissa vastaamassa heitteille jätettyjen sielujen tuskaan.
Ennen virkaansa Opéra Magnifiquen taiteellisena suunnittelijana Audric oli vuosia töissä Café Brûléessa, Pariisin Rue d’Hiren ja Rue de Frigolen kulmassa sijaitsevassa boheemikahvilassa. Hän oli saanut paikan opiskellessaan Pariisin taideakatemiassa, (ennen sitä häpeällistä vinttikoiraskandaalia) sekä ollut kahvilassa pelkkänä alipalkattuna tiskaajana. Kaikkien onneksi natsimielisen omistajan sydän löi viimeisen lyöntinsä Schubertin tahdissa eräänä syyskuisena iltana, kun laajojen sähkökatkosten vuoksi marsipaanikuorma Sveitsistä oli jumiutunut tulliin. Koska sukulaiset eivät olleet järin runollista väkeä eivätkä olleet paljoa tekemisissä edesmenneen kanssa, he kustansivat hyvätapaisina kuolinilmoituksen Le Mondeen ja sysäsivät muistotekstin ideoimisen kahvilatyöntekijöille. Siitä tuli lyhyt, ytimekäs ja tunteikas: Kiitos Schubert ja marsipaani. Café Brûlée sai uuden johtajan, Audric ylennettiin ja koko kahvila sai uuden, nuorekkaan ilmapiirin. Audricille myönnettiin taiteellisia vapauksia niin sisutuksen ja menun suhteen, joten miksi Audric vaihtoi Café Brûléen pestin oopperaan? Se vasta kinkkinen juttu olikin.
