Salut tout le monde!
Mitä tarkoittaa café pour les idiots? Ota selvää. Me emme anna vastauksia, vaan esitämme kysymyksiä. Tämä sivusto on nuoren opiskelijan blogi, galleria ja kotikirjasto.
♥ Marissa
marissa.mehr[at]cafepourlesidiots.org
Vive la vie
Claire Castillon: Kuplissa ; 07022012
Ranskalaisen Claire Castillonin kolmas novellikokoelma Kuplissa, (Les bulles) kuvaa
kirjailijan aiempien teosten tavoin vinksahtaneita
ihmissuhteita. On insestiä, oman erinomaisuutensa kyllästämiä ihmisraukkoja, välirikkoja ja valheellisia
todellisuuksia. Yhteistä heille kaikille on se, että ihmiset elävät kukin omassa kuplassaan, sokeana oman
päänsä ulkopuolella tapahtuville asioille.
Lyhyet tekstit ovat latautuneita ja paljastavat kyntensä vasta loppusenteillä. Castillon taitaa tiiviin
kerronnan, eikä turha jaaritus varasta itselleen sivutilaa. Juuri nokkeluutensa vuoksi novelleja on
nautinnollista lukea. Ne ovat kuin pieniä chilejä suklaakakussa, (mistä näitä ruokavertauksia on yhtäkkiä
alkanut tulla?). Yllättäviä, mutta kirpeydestään huolimatta miellyttäviä.
Kirjailija tunnetaan aiheidensa rajusta, lähes raadollisesta käsittelytavasta. Tuttu ote näkyy myös Kuplissa,
mutta sokkiarvo ei ole entisensä, sillä osa panoksista on käytetty jo Castillonin aiemmissa kokoelmissa. Se, joka
lukee naista ensimmäistä kertaa, saa luultavasti kovimman sätkyn.
Jokainen kertomus on nimetty tekstin keskiössä olevan henkilön mukaan. Tyyliltään ne ovat paikoitellen
lähes paatoksellisia, yhden näkökulman värittämiä monologeja. Tyylillisesti Kuplissa onkin tekijän
kolmesta novellikokoelmasta yhtenäisin. Se yhdistää sujuvasti ensimmäisessä kokoelmassa käsitellyn äiti-tytär-teeman
ja toisen kokoelman rakkaussuhteet. Tuloksena on kolmas, vahva kokoelma jolle yhtenäinen tyyli antaa vain loppusilauksen.
Mutta. Jos luen novellikokoelmaa, haluan novelleja. Juuri novelli on lajina tunnettu siitä, että se taituu ties minkälaiseen
asentoon ja asetelmaan. Ja että kymmenestä erikokoisesta ja -muotoisesta palasta saadaan täydellisyyttä hipova kokoelma.
Ongelma Castillonin teoksessa on se, että tekstien tyylillinen sidosaine muuttuukin novellin villiä vapautta
rajoittavaksi tekijäksi. Näin ollen jossakin välissä aloin kaivata vaihtelua ja variaatiota ikuisiin monologeihin,
sillä osassa kertojaäänet muistuttivat vähän liiaksi toisiaan.
Castillon on yksi Ranskan taitavimmista nykykirjailijoista ja hän on nostanut novellistiikan positiivisella tavalla
parrasvaloihin myös Suomessa. Tuoreinta kokoelmaa lukiessa ei kuitenkaan voinut välttyä ajatukselta, (vaikka suuri
Castillon-fani olenkin) että olisin kaivannut ehkä vielä jotain uutta. Että hän olisi vetänyt uuden kortin hihastaan,
näyttänyt kyntensä, jossa olisi ollut uusi entistä villimpi lakkaus.
Olen tottunut saamaan tältä ranskalaiselta parasta nykynovellistiikkaa, mikä asettaa tietysti riman korkealle
hänen tulevien teostensa kohdalla. En kuitenkaan epäile, että Äidin pikku pyöveli (Gummerus 2007) jäisi
ainoaksi vahvaksi novellikokoelmaksi tältä tekijältä. Näkisin mielelläni myös millaisia romaaneja hän kirjoittaa.
Kahdeksan romaania, (ja kolme novellikokoelmaa) kirjoittaneena hän ei voi olla kovin huono. En ainakaan usko.
Torgny Lindgren: Muistissa ; 05022012
Tammi julkaisi tammikuussa pitkän linjan ruotsalaiskirjailijan Torgny Lindgrenin
autofiktiivisen teoksen Muistissa, (Minnen, 2010). Koska olen ollut viime
aikoina erityisen tiiviissä yhteistyössä muistin kanssa, (kandityö) sekä pidän Lindgreniä
Ruotsin parhaimpana elossa olevana kirjailijana, ei teoksen lukeminen ollut niinkään päätös
vaan pakko.
Lindgren on maineensa veroinen. Itse asiassa on lähes rikollista, ettei hän ole enemmän
esillä. Hänen viisaat, persoonalliset ja hieman vinksahtaneet tarinansa ovat sielunmaisemaltaan tuttuja, mutta
samalla piristävän eksoottisia. Lohduttomat kuvaukset Ruotsin perämetsistä yhdistettynä lähes maagisiin
elementteihin ovat vähän kuin tanskalainen aamiainen: ennakkoluuloista huolimatta todella herkullista, kunhan
ensin uskaltautuu maistamaan.
Autofiktiivisessä teoksessaan Muistissa päähenkilö Lindgren pohtii muistin luonnetta,
muistamisen problematiikkaa ja sen suoranaista mahdottomuutta. Hän käy läpi omaa menneisyyttään
fragmentaaristen pikkukertomusten kautta. Se, tuleeko niistä mitään järkevää kokonaisuutta,
ei ole relevanttia niin päähenkilön kuin lukijankaan kannalta. Koska muisti ei vain toimi niin.
Se joka luottaa kirjallisuuteen, minä sanoin, on tuhoon tuomittu. (s. 57).
Muistin kautta teos perehtyy todellisuuden ja perimmäisen olemassaolon kysymyksiin. Miksi olemme täällä,
mikä on todellista ja ohjaako sattuma elämäämme, vai onko kaikki sittenkin tarkoituksenmukaista? Muistissa
ei tarjoa suoria vastauksia, vaan ennemmin asian ydintä kiertäviä ja läheneviä ajatuksia ja vaihtoehtoisia
tulkintatapoja. Teos on viisas, siitä ei pääse mihinkään.
Perustunnelman synkkyys, sanojen tajaa kurkisteleva ironia ja paikoitellen hurtti huumori ovat tuttua Lindgreniä.
Ehkä kaikkein eniten arvostan hänen teoksissään henkilökuvausta, joka on suorastaan huikean
mukaansatempaavaa. On taito, että pystyy vain muutamalla lauseella maalaamaan terävän kuvan
henkilöhahmosta:
Churchill oli kommunisti. Ja Hjalmar-setä pystyi todistamaan sen. Kaikki klassinen musiikki
oli peräisin Venäjältä. Todistettavasti oli näin. Sosiaalidemokraatit hallitsivat raha-arpajaisia,
kaikki voitot menivät sosiaalidemokraateille, senkin hän pystyi todistamaan. Hallitus suunnitteli
kaikkien kansanpuoluelaisten panemista keskitysleirille. Tästä ei ollut epäilystäkään. Tukholmassa
kahvia ei säännöstelty kuten kotona Norsjössä, hänellä oli siitä todisteita. (s. 44).
Huumori on hersyvää ja purevaa. Välillä pitkälti pelkistettyyn tapahtumien kuvaamiseen turvautunut kertoja
pääse yllättämään mielipiteillään ja sanavalinnoillaan. Tulee vaikutelma, ettei voi tietää, mitä
tulee tapahtumaan. Lindgrenin kieli on monipuolista ja yllätyksellistä, vaikka onkin piilotettu pelkistetyn ja
kyynisen ilmiasun ja kertojan alle. Kertojan ote on niin vahva, että lukijana on
helppo antautua tarinan vietäväksi.
Tiedättekö te kuka minä olen? hän kysyi.
Valitettavasti en enää muista mitä vastasin. Jos olin humalassa, sanoin:
Totta kai, te olette yhteiskuntakriittinen kirjailija Per Engdahl.
Jos olin selvä sanoin:
Te olette viimeinen elossa oleva natsijohtaja. (s. 105).
Rakastuin Lindgrenin tyyliin, maailmaan ja huumoriin kun luin Dorén raamatun (Tammi 2006)
aikanani erästä esseetä varten. Kirja lukeutuu kaikkien aikojen parhaimpien lukemieni teosten joukkoon ja
olen siitä lähtien ollut vannoutunut Lindgrenin teosten puolesta liputtava.
Vaikken yleensä glorifioi kirjailijoita, enkä ole juuri kiinnostunut heitä tapaamaan, (ennemmin
ihailen heidän teoksiaan, eikä sillä ole mitään tekemistä kirjailijan itsensä kanssa) tässä
on kirjailija, jonka haluaisin todella tavata, (Brodskyn lisäksi, mutta hän kuoli jo vuonna 1996).
Ihailen ruotsalaismestarin kirjallista työtä suuresti ja toivon, että vielä joskus eksymme
toistemme reitille.
Mitä muuta voi sanoa? Tällaisia kirjoja pitäisi olla enemmän. Ja Lindgrenin tapaisia kirjailijoita
maailma pullollaan. Hänen tekstejään on aina ja poikkeuksetta ilo lukea.
Turhautuminen ; 04022012
Kässäri on jumiutunut — taas. Erityisen ongelmalliseksi tilanteen tekee se, etten ole koskaan jättänyt töitä
tekemättä. En ole koskaan jumiutunut, potenut niin suurta rimakauhua, etten saisi mitään tehdyksi. Paitsi nyt.
Viimeksi sain kirjoitettua joululomalla. Muokkasin käsikirjoitusta vähä vähältä, mutta päivittäin. Sitten
sairastuin ja sen jälkeen alkoikin arki. Työt, kurssit, kandi. Olen kyennyt kirjoittamaan vain novelleja,
lyhyitä tekstejä, kritiikkejä sekä lehtiartikkeleja. Pitkäjänteiseen työhön en ole pystynyt, en tämän
vuoden puolella. Yritän tarttua taas toimeen, vaikka syntymäpäiväni kunniaksi. Olen helmikuun lopun Helsingissä,
joten pääsen hyvän etäisyyden päähän arkityöstäni.
Tilanne on tällä hetkellä se, että kolme tahoa on kiinnostunut tekstistä. Sen lisäksi arkistossa on kolme ystävällistä
hylkäystä, neljä taloa on valinnut hiljaisuuden. Tekisi mieli pureskella kynnet sormenpäistä. Tulee olo, ettei
minusta ole tähän. En saa kirjoitettua uutta versiota, en sitten ikinä.
Tammikuun luetut ; 01022012
En ole aiemmin listannut kuukausittain luettuja teoksia, mutta ajattelin, että voisin näin uuden
vuoden kunniaksi kokeilla. Luin tammikuun aikana yhteensä kaksitoista kaunokirjallista teosta. Lajityypillisesti teokset
edustivat niin proosaa, lyriikkaa, draamaa kuin esseekirjallisuutta. Suurimmaksi osaksi luettu kirjallisuus
oli kotimaista, (tasan puolet, eli kuusi teosta). Maailmaa valloitettiin muun muassa antiikin kreikan,
Venäjän ja Intian kirjallisuudella.
Lukemiani teoksia yhdistää erityisesti lukemisen motiivin samankaltaisuus. Kahdestatoista teoksesta
kahdeksan luin työtarkoitukseen. Näin ollen neljä teosta luin huvikseni ja silkasta vapaasta tahdosta.
Ihminen ei ole vapaa eläin, ei voi muuta sanoa. (Lasketaanko kandia varten lukeminen vapaasta tahdosta lukemiseksi?
Mikäli ei, niin sitten luin vain kolme teosta vapaaehtoisesti).
Nikolai Gogol: Taras Bulba
Aravind Adiga: Viimeinen mies
Jyrki Vainio: Swiftin ovella
Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä
Sara Gruen: Apinatalo
Mika Waltari: Neljä päivänlaskua
Saila Susiluoto: Carmen
Salla Simukka: Kun enkelit katsovat muualle
Sapfo: Runoja
Leena Krohn: Valeikkuna
Joseph Brodsky: Veden peili
Aristofanes: Linnut
Kuukauden yllättäjä oli Saila Susiluodon tuorein runokokoelma Carmen. En noin ylipäänsä ymmärrä
runoudesta tuon taivaallista, mutta tämä teos oli miellyttävä lukea, (johtuen ehkä teoksen selkeästä oopperakytköksestä, joka helpotti
lukukokemusta huomattavasti). Runoissa etenkin rytmille oli suotu paljon näyttämötilaa. Pidin siitä, että muillakin kuin vain
sanojen sisällöllä oli merkitystä. Kaiken kaikkiaan runot olivat todella hienoja.
Leena Krohnin Valeikkunan luin Turun kaupunginkirjastolla käytävää Kirjat auki-keskustelusarjaa
varten. (Leena on vieraanamme puhumassa teoksestaan keskiviikkona 15. helmikuuta.) Valeikkuna on lyhyt ja tiivis kertomus
vesitankissa vastaanottoa pitävästä filosofista, joka joutuu pohtimaan ja kohtaamaan erilaisia todellisuuskuvaan liittyviä
kysymyksiä. Kirjassa minua kiehtoi eniten tietysti sen filosofinen ulottuvuus. Mikä on todellisuutta, entä missä todellisuudessa
me elämme ja millä, (tai kenen) ehdoilla? Kirja oli todellinen herkkupala ajattelusta kiinnostuneelle lukijalle.
Kuukauden ehdottomasti upein lukukokemus oli tietysti Joseph Brodskyn Veden peili. Ehkä sinänsä epäreilua, sillä
minun "kirjallisessa maailmankatsomuksessani" Brodskylle ei löydy haastajaa. Periaatteessa voisin lukea jonkin Brodskyn teoksen joka
kuukausi ja todeta, että se mies nyt vain on kaikista paras.
Aravind Adiga: Viimeinen mies ; 31012012
Viimeinen mies (Avain 2011) on intialaisen Aravind Adigan kovasti odotettu uutuusromaani. Hänen aiempi
teoksensa Valkoinen tiikeri keräsi paljon suosiota, joten odotukset olivat korkealla. En ole
lukenut Adigan ylistettyä romaania, joten en voi tätä uudempaa siihen verrata. Voin vain antaa mielipiteeni
teoksesta näin ummikon näkökulmasta.
Vishram on komea talo keskellä Mumbain lähiöitä. Rakennuttaja Shah on iskenyt silmänsä talovanhukseen ja tarjoaa huikeita
summia osuuskunnan asukkaille, jotta he luopuisivat kodeistaan. Talorakkaat ihmiset, jotka ovat olleet
vuosikymmenien ajan toistensa naapureita, jakautuvat äkkiä kahtia. Toinen puoli vastustaa historiallisesta
talosta luopumista ja muuttoa, toiselle puolelle kelpaa kahiseva. Yksi kerrallaan rakennuttaja saa vastustajat
muuttamaan mieltään, kunnes jäljellä on enää yksi. Eläkkeellä oleva opettaja Masterji on valmis vastustamaan
muuttamista loppuun saakka, huolimatta siitä, kuinka likaisia keinoja rakennuttaja käyttäisi saadakseen haluamansa.
Viimeinen mies muistuttaa, mitä ihmiset ovat valmiita tekemään oman etunsa eteen. Kun raha isketään
pöytään, muu unohtuu. Raha on ylellisyydessään ajanut sellaisten käsitteiden yli kuin solidaarisuus ja ystävyys.
Teos kuvaa hyvin realistisesti, (ja raadollisesti) muutosta intialaisessa mentaliteetissa. Tai kenties
mentaliteetti on aina ollut sama, mutta vain riihikuiva raha on tullut uutena elementtinä näillekin
köyhille seuduille.
"Eiffel", hän sanoi istuuduttuaan keittiön ulkopuolella seisovan laminoidun ruokapöydän ääreen,
"rakensi myös Vapaudenpatsaan. Arvaa, miten hänet otettaisiin vastaan Intiassa? Häneltä kysyttäisiin:
mitä kastia olet, mitkä ovat sukujuuresi, millaisista oloista tulet? Valitan, mene pois." (VM, s. 127).
Lainaus on todella, suorastaan ihailtavan terävä kuva vanhoista ajatusrakennelmista sijoitettuna
arkkitehtuurin jylhiin puitteisiin. En tiedä paljoakaan intialaisesta kulttuurista, mutta tämä kohta avasi silmiäni ja ajattelin ensimmäistä
kertaa, että tuo on varmasti täysin totta. Tämä yksi kohtaus kertoi enemmän kulttuurien välisestä kuilusta
kuin satasivuiset kuvaukset arjen toimintatavoista. Tässä oli syvälle juurtunutta maailmankatsomusta, joka
on vierasta meille monille täällä länsimaisessa pomppulinnassa.
Haluan huomauttaa, että rakennuttaja Shah ei ole yksipuolisesti teoksen "paha" hahmo, millaiseksi
hänet olisi ollut helppo tehdä. Tästä pisteet kirjailijalle. Kukaan teoksen henkilöistä ei ole mustavalkoinen
yksipuolinen, mikä tekee vielä vaikeammaksi lukijan tulkinnan siitä, mitkä perusteet ja syyt oikeuttavat mitkäkin
toimintamallit.
Intian kuvaus on läpi teoksen aistivoimaista ja vahvaa. Riittää kun vilkaisee kirjan kantta.
Kerronta on yhtä värikästä, rikasta ja suorastaan päälle hyökyvän monipuolista kaikkine miljoonine
yksityiskohtineen. Teoksen kannen on suunnitellut ja toteuttanut Timo Numminen ja hän on mielestäni
uskomattoman onnistuneesti pystynyt kiteyttämään teoksen tunnelman, suorastaan koko ytimen kannen kuvaan.
Kirja lähti käyntiin vain vaivoin nytkähtäen. Meinasin luovuttaa useaan kertaan sadan ja kolmensadan sivun
tienoilla, mutta kun kerronta keskittyi yhä enemmän vain yhteen päähenkilöön ja muut asettuivat omiin
positioihinsa suhteessa tarinaan ja Masterjihin, teksti alkoi sujua paremmin. Ehkä alun sekavuus ja liian
täyteen ladattu tilanne kaikkine talon asukkaineen ja rakennuttajineen teki lukukokemuksesta liian raskaan.
Huolimatta hitaasta ja raskassoutuisesta alusta tarina pääsi valloilleen loppua kohden. Se herätti ajatuksia
kulttuurisesta murroksesta ja siitä, keillä on oikeus saattaa sellainen alulleen ja keillä oikein pitää
kiinni vanhasta. Samalla teos on ajankohtainen kertomus siitä, kuinka vuosisatoja vallinneista
perinteistä pyritään pitämään kiinni, kunnes tulee hetki jolloin punnitaan, mistä hinnasta ne ovat sittenkin
kaupan.
Leif Segerstam ja Turun filharmoninen orkesteri: Slaavilaisesti matkaan ; 30012012
Kirpakkana tammikuun torstaina 26.1. Turun konserttitalolla esiintyi Turun filharmoninen orkesteri
johtajanaan legendaarinen Leif Segerstam, ja vierailijana viuluvirtuoosi Petteri Iivonen. Häpeäkseni myönnän,
että vaikka olen asunut Turussa jo yli kolme vuotta, en ole koskaan käynyt kuuntelemassa paikallisia filkkuja. Olen
käynyt konserttitalossa vain kahdesti, ja kumpanakin kertana estradilla on ollut kasa venäläisiä alansa huippuja,
(kapellimestarijumala Valeri Gergiev Mariinskin kanssa sekä Bagatitsa-kasakat). En siis ole ollut
kovinkaan "kotiseuturakas", edes Turun kulttuuripääkaupunkivuotena.
Konsertin nimi oli Slaavilaisesti matkaan, mutta loppujen lopuksi matkaan lähdettiinkin suomalaisittain.
Edesmenneen kapellimestari Paavo Berglundin, (joka oli Turun filharmonisen orkesterin kunniakapellimestari)
muistoksi orkesteri soitti ennen konsertin virallisen ohjelman alkua Sibeliuksen kauniin Valse tristen,
jonka jälkeen kaikki nousivat seisomaan viettääkseen hiljaisen hetken. Hetken päätyttyä vieressäni istunut vanha
herrasmies totesi, että hän laski vain 45 sekuntia, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että Segerstam osaa ehkä
laskea paremmin minuutin tahdit kuin hän. Olin samaa mieltä.
Konsertin virallinen ohjelma sisälsi sataprosenttisesti slaavilaista materiaalia. Glinkan suositun
oopperan Ruslan ja Ljudmilan alkusoitto oli ensimmäinen numero. Orkesterin versio oli mukavan räiskähtelevä ja pirskahteleva.
Se oli tyylipuhdas suoritus, ja kuulinkin takanani jonkun kuiskivan, ettei TFO ole koskaan kuulostanut näin
mahtipontiselta. Segerstam tekee kuulemma ihmeitä. Itse en osaa asiaa kommentoida, sillä kuten mainitsin,
tämä oli ensimmäinen TFO-keikkani.
Sitten lavalle asteli Petteri Iivonen. En ole aiemmin nähnyt miehen esiintymistä livenä, joten sokki oli
melkoinen. Hän kuulostaa upealta telkkarista katsottuna, mutta livenä hän on jumalinen. Hän soitti Prokofjevin
viulukonserton nro. 1. Esityksensä lopuksi Iivonen esitti haltioituneelle yleisölle vielä kaksi ekstrakappaletta.
Ensimmäinen oli Bachia, toista en tunnistanut, (eikä mies kertonut, mitä soitti).
Väliajan jälkeen jatkettiin yhdellä lempisäveltäjälläni, Dvorákilla. Esitettävä teos, sinfonia nro. 9,
(tunnettu myös nimellä Uudesta maailmasta) oli upein koskaan kuulemani. Meinasin kahdessa kohdassa
purskahtaa kyyneliin. Kokonaisuus kuulosti niin herkältä, mutta samalla niin voimakkaalta, että korvat meinasivat
haljeta. Näiden kahden ääripään yhdistäminen onnistuu näköjään Leif Segerstamilta, mutta olen varma, ettei kovin
moni yllä samaan. Ja ne jousisoittimet, ne jousisoittimet ! Voisin sanoa, että Dvorák on niin hyvää kamaa,
että se kestää huononkin orkesterisoitannan, mutta tällä kertaa filkut saivat nostettua teoksen aivan uudelle
tasolle.
Vakuutuin Turun filharmonikkojen työskentelystä Leif Segerstamin kanssa niin syvästi, että aloin
suunnitella seuraavaa konserttikäyntiä jo ennen kuin olin poistunut salista. En ostanut etukäteislippua
kuin yhteen TFO:n konserttiin, mutta nyt näyttää siltä, että ainakin yksi lisäkäynti olisi paikallaan.
Kosmiset fiilikset ; 29012012
Postiluukusta kolahti vuoden lopulla tuorein Kosmoskynä. Yllätyin,
mutta tottuneena siihen, että kirjallisuuslehden päätoimittajana postimies voi tuoda mukanaan mitä tahansa pakastepizzasta
pommiin, en uhrannut asialle suurtakaan huomiota. Kunnes ryhdyin lukemaan lehteä eräänä tylsänä hetkenä,
kun olin ankkuroinut itseni työpöydälleni thaimaalaisen curryaterian kera. Kosmoskynän lähetyksen mystinen motiivi selvisi,
kun huomasin yllätyksekseni, että lehden novellikatsauksessa, (sivulla 64) oli arvioitu Usvan lyhytnovellikilpailussa
palkittu novellini Kauniit vihreät pilvet.
Kosmoskynä 03/2011, s. 64.
Olen pöllämystynyt kahdestakin syystä. Ensinnäkin tämä on ensimmäinen koskaan minun tekstistäni kirjoitettu arvio,
joka on painettu lehteen ja kaiken lisäksi se on perkele positiivinen! Novellikilpailu oli jo vuonna 2010, joten
luulin, että teksti on jo kuollut ja kuopattu ennen vuoden 2011 nousevaa kevättä. Hämmentävää on, että kukaan ylipäänsä, kaikkien
näiden kuukausien jälkeen oikeasti lukee sen.
Arvion kirjoitti Mixu Lauronen. Eniten minua tiiviissä katsauksessa hämmästytti lause: "Missään ei
ole mitään ylimääräistä." Ja minusta kun tuntuu, ettei teksteissäni yleensä juuri muuta olekaan. Saan usein satikutia siitä,
että kirjoittelen asioiden vierestä, kun en uskalla koskettaa itse aihetta. Mutta näin, kiitän kuitenkin lehteä ja arvion
kirjoittajaa ilahduttavista sanoista. Se muistutti minua suloisesti taas kerran siitä, että töitä riittää, eikä laiskottelemalla
pääse pitkälle!
David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali ; 28012012
Nuoren pariisilaisen David Foenkinoksen, (s. 1974) tuorein suomennos Vaimoni eroottinen potentiaali
(Gummerus 2012) on tunnistettavaa Foenkinosta aina kielen koukeroisuudesta ja yksityiskohtien ilotulituksesta
lähtien. Teos on kirjailijan varhaisempaa tuotantoa, minkä huomaa tekstin paikoitellen epävarmasti rakenteesta.
Kirjan keskiössä kulkee Hector, jolla on pakkomielle keräillä milloin mitäkin. Kun hän löytää elämänsä naisen
ja vielä pääsee naimisiinkin hänen kanssaan, Hector huomaa alkaneensa keräillä tätäkin. Tilanne johtaa monenlaisiin
ongelmiin ja konflikteihin pariskunnan välillä. Juoni on sikäli eriskummalinen ja kiinnostava, mutta toteutus ei
yllä ehkä ihan niihin sfääreihin, joita lukijana odotin.
Foenkinoksen vaivaton ja moni-ilmeinen kieli kuljettaa sutjakkaasti läpi kertomuksen. Teoksessa tyyli tuntuukin
olevan sen tärkein elementti, jolle itse tarinakin on alisteinen. Hyvänä esimerkkinä
tyylin ja kielen mielekkyydestä toimivat seuraavat lauseet: "Hän oli sellaisessa henkisen laman
tilassa, jossa rumuuskin tuntui myyttiseltä.", (s. 13) ja "Pöly oli valvonut paikkoja, kunnes se oli pitkästynyt niin
perinpohjaisesti, että alkoi lisääntyä", (s. 16). Kepeää hauskaa ja jossakin määrin nerokkaan nokkelaa kielenkäyttöä.
Vaimoni eroottinen potentiaali on kevyt välipalakirja. Teos on lyhyempi kuin edeltäjänsä, (Nainen,
jonka nimi on Nathalie, Gummerus 2011) eikä yllä tarinankaan tasolla ensimmäisen suomennoksen rinnalle.
Vaikka teoksen alkupuoli on lupaava, kertomus ei lähde lentoon sivujen myötä. Perusjuoneltaan huvittava, kepeä ja
hauskalta kuulostava teos jää lopulta harmillisen ontoksi. Tämä pätee myös henkilöhahmoihin, jotka jäävät
lituskaisiksi, lähes hengettömiksi. Kaikkia leimaa absurdi erikoisuus, jossa syvempi ihmisluonne jää
yhden tai kahden friikin luonteenpiirteen alle.
Siinä missä Nainen, jonka nimi on Nathalie käsitteli vakavaa aihetta, (nuorta leskeyttä) kirpakan
raikkaasti, ei Vaimoni eroottinen potentiaali tarjoa samanlaista elämystä. Ehkä olen liian ankara,
sillä näiden kahden suomennetun teoksen välillä näkyy kirjailijan selvä kehitys paremmaksi kynäniekaksi.
Nainen, jonka nimi on Nathalie julkaistiin Ranskassa vuonna 2009 ja Vaimoni eroottinen potentiaali
vuonna 2004. Ei varhaisemman tuotannon näin ollen voi olettaa olevan parempaa kuin myöhempi. Silloin kysymys kääntyy
kustantajaa kohti, joka kääntää teoksia päinvastaisessa järjestyksessä.
Täytyy huomauttaa, että rakastan teosten suomenkielisiä nimiä! Muutenkin suomentaja on onnistunut teosten
kohdalla mainiosti. Nainen, jonka nimi on Nathalie alkuperäinen nimi, (La Délicatesse) ei iskenyt
minuun yhtä lujaa kuin suomennettu. Kummassakin teoksessa kääntäjä Pirjo Thorel on mielestäni tavoittanut
loistavasti foenkinosmaisen kielen kepeydellä ilottelevan sävyn ja tunnelman.
Ja vielä metakirjalliseen elementtiin viitaten: mielestäni kummassakin Foenkinoksen kirjassa on ollut uskomattoman
kaunis kansi! Nainen, jonka nimi on Nathalie alun perin kiinnitti kirjakaupassa huomioni vuosi sitten
teoksen nimen ja kauniin seesteisen ja tyylikkään kannen, (tekijä Sanna-Reeta Meilahti) perusteella. Uudemman teoksen, Vaimoni eroottinen potentiaali,
kansi, (tekijä Tuomo Parikka) taas oli pudottaa minut tuolilta. Harvoin näkee näin kaunista kansitaidetta. Olen aiemminkin varmaan sanonut tämän,
mutta sanonpahan uudestaan, että Gummeruksella on Suomen upeimmat kannet!
Kritiikkini David Foenkinoksen teoksesta Nainen, jonka nimi on Nathalie voi lukea
kulttuurilehti Satyyrin sivuilta.
Gioachino Rossinin (ja Dario Fon): Matka Reimsiin ; 27012012
Italialaisen teatterilegendan Dario Fon ohjaama Gioachino Rossinin Matka Reimsiin on ennen kaikkea ristiriitainen kokemus. Ja minä
kun Kansallisoopperaan astellessa naiivisti luulin, ettei minua helposti mikään hetkauta tai saata hämilleen. Olen
yksinkertaisesti hämmentynyt, enkä oikein tiedä, mitä ajatella koko produktiosta. Ehkä se on hyvän taiteen merkki?
Että teos pistää pohtimaan, että se askarruttaa sekä hyvässä että pahassa. Jos näin on, Fo on onnistunut.
(Kuvat: Heikki Tuuli ja Sakari Viika)
En tiennyt tästä jo vuonna 2003 ensi-iltaan tulleesta produktiosta muuta kuin Fon hehkutuksen. Että versio olisi läpikotaisin karnevalistinen, suuri ilotulitusten riemujuhla.
Tämän perusteella ajattelin, että luvassa on jotakin aivan uskomattoman
hulppeaa, mieleenpainuvaa ja upeaa. Ja kaikki näyttikin aluksi lupaavalta: lava täyttyi alkutahdeista alkaen tanssijoista, solisteista,
lukuisista liikkuvista elementeistä sekä sirkustaiteilijoista.
Mutta välillä tuli tunne, että lavalla tapahtuu liikaa. Joka ikinen metri oli joko solistin, tanssijan, sirkustaiteilijan
käytössä tai sitten muun lavastustilpehöörin peitossa. Kaikki oli alituisessa liikkeessä: tanssijat tanssivat, sirkustaiteilijat
pomppivat trampoliineilla tai leijuivat ilmassa vaijerien varassa. Mikäli solistit olivat paikoillaan, silloinkin he
olivat jonkin lavasteen päällä, jota toiset työnsivät lavan päästä päähän. Katsojan keskittyminen ei voinut herpaantua hetkeksikään,
sillä muuten jäi jotakin näkemättä. Ironista kyllä, eteenpäin painettiin tuhatta ja sataa, vaikkei Reimsiin koskaan päästykään.
Teoksen yhteiskuntakritiikki ja symboliikka lipsahti välillä liian alleviivaavaksi, joskus jopa tekotaiteellisuuden puolelle. Fon ohjaus tuntui läpi
produktion olevan sillä hiuksenhienolla rajalla. Joko elementit olivat täydellisen onnistuneita, (kuten hahmojen
selkään kiinnitetyt liput) tai sitten ne menivät totaalisesti metsään, (kuten osiin rikottava patsas, joka jälleen
kootaan yhteisvoimin). Yhtenäinen Eurooppa my ass.
Yleisö oli hullaantunut koko esityksen ajan. He nauroivat lähes läpi koko oopperan. Minä hymähdin kahdessa kohtaa. Ehkä
teoksen huumori ei ollut minun makuuni, mistä voi johtaa vain siihen päätelmään, että Folla ja minulla on harvinaisen erilainen
huumorintaju. Siinä missä ensimmäisten näytösten komiikka perustui lähinnä lavalla tapahtuviin commedia dell’arten sävyisiin
hassutteluihin, vasta teoksen loppupuoliskolla rossinilainen komiikka oli tekstilähtöisempää ja näyttäytyi nimenomaan
libreton tasolla. Viimeisessä näytöksessä minuakin jo nauratti, ehkä juuri tästä syystä. Kompuroiva aasi lavalla ei iske minun nauruhermooni,
mutta absurdit vuorosanat senkin edestä.
Kaikesta kritiikistä huolimatta en voi olla ihailematta Fon tapaa käyttää lavaa monipuolisesti. Esimerkiksi hahmojen
ja tanssijoiden pitelemät tekstiplakaatit olivat hauska ja nerokas keksintö. Muutamassa kohdassa kokonaisuus luisui
iloittelevan karnevaalin puolelle, jossa kaikki liikkui lavalla onnistuneessa, hallitussa kaaoksessa. Visuaalisesti teos
olikin yhtä kermakakkua, suoranaista nannaa jokaiselle katsojalle. Piti vain päästä yli ähkystä, jonka ensimmäinen näytös
tuotti elementtipaljoudellaan.
Fon Matka Reimsiin muistutti, millaista ooppera voi joustavimmillaan olla. Meno ja meininki oli hullua, mutta
välillä tuntui, että meno jäi tästä huolimatta, (vaikka se kuulostaakin kummalliselta) hieman laimeaksi. Olisin mielelläni
nähnyt vielä rankempaa karnevalismia, mutta ehkä Fon näkemys ja tyyli eivät menneet esitystä pidemmälle. Se hänelle
suotakoon, useimmitenhan tällaiset asiat ovat taiteilijan subjektiivisia näkemyksiä.
Ehkä minun pitäisi mainita jostain muustakin kuin ohjauksesta? Suoraan sanottuna oli niin hämmentynyt ja tiukasti
kyttäämässä lavasteita ja lavan tapahtumia, että unohdin keskittyä solistien panokseen. Tärkeitä rooleja oli myös harvinaisen
paljon teoksessa, mikä hämmensi soppaa entisestään. Kaikki oli yhtä suurta sekamelskaa, tosin hallittua sellaista, (ainakin
suurimmaksi osaksi).
Muutamia yllättäviä havaintoja hullunmyllyn keskeltä silti nousi edukseen. Esimerkiksi Don Alvaron roolin laulanut baritoni
Markus Nieminen oli huikea. Hänen äänensä jylisi upeasti alusta loppuun. Myös Hanna Rantala viehkeän kauniina
Corinnana oli ihanan raikas ja Merja Mäkelän suoritus markiisitar Melibeana ei jättänyt kylmäksi.
Että sellainen produktio. Entä tekstin alussa mainitsemani ennakko-oletukset? Ne täyttyivät toki, mutta hieman eri tavalla kuin olin aluksi kuvitellut.
Teos oli huikea ja ennen kaikkea mieleenpainuva, mutta omalla tavallaan. Vaikka Fon ohjaus oli hyvä täytyy sanoa, että olen
ihan tyytyväinen, ettei jokainen ooppera ole Fon ohjaaman Matka Reimsiin kaltainen.
Tom Rachman: Keskeneräiset ; 26012012
Englantilaisen Tom Rachmanin esikoisteos Keskeneräiset (Paasilinna 2011) on lehtimiesmaailmaan
kurkistava kertomuskokoelma, jossa yksitoista tarinaa nivoutuvat toisiinsa miljöön ja henkilöiden avulla.
Tapahtumat sijoittuvat pääosin Roomaan, jossa toimii kansainvälisen sanomalehden pääkonttori ja toimitus.
Kirjaa luonnehditaan romaaniksi, (vaikka yleensä tällaisten lajityypillisten lukijaa ohjaavien kommenttien ei
pitäisi antaa vaikuttaa omaan näkemykseen). Mielestäni teos kuitenkin tuntuu tiiviiltä novellikokoelmalta, niin kuin
esimerkiksi muutaman vuoden takainen Armas Alvarin yhteisönovellikokoelma Varmat tapaukset (Tammi 2006).
Miljöö on, kuten Alvarin kokoelmassa, jokaisessa kertomuksessa sama, samoin henkilöt. Silti tarinat ovat
kukin oma itsenäinen kokonaisuutensa, mikä muistuttaa vahvasti perinteistä novellimuotoa. Itse siis puhun
teoksesta novellikokoelmana, en romaanina.
Erillisissä tarinoissa käydään läpi kuolevan lehtitalon viimeisiä hetkiä. Tekstien tarinoiden
ohella seurataan kertomusta siitä, kuinka lehti perustettiin ja kuinka sen perustajat yksi
toisensa jälkeen syöksyvät kohti tuhoa. Jokaisen novellin jälkeen on lyhyt, muutaman sivun mittainen
kursiivilla korostettu tekstikatkelma, joka kertoo lehden synnystä kuolemaan saakka läpi vuosikymmenten.
Novellien ihmiset ovat surkeita kukin omalla tavallaan. Heidän suhteensa ovat kärsineet joko työn tai oman
ohikiitäneen aikuistumattomuuden vuoksi. Oman elämän solmukohtia yritetään korjata, mutta surkein tuloksin.
Lehtimaailmassa työskentelevät näyttävät olevan yhtä lähellä kuolemaa kuin itse lehtiteollisuus, jota teoksessa
kuvataan.
Keskeneräiset kuvaa sitä muutosta, mitä lehtimedia on käynyt aina 2000-luvulta lähtien, kun
levikit alkoivat laskea vuosi vuodelta ja internet sekä muut viestimet jatkavat voittokulkuaan
printtimedian kustannuksella. Surullisen haikea miljöö surullisen nostalgisine hahmoineen.
Kuten teoksesta käy ilmi, lehtimiehen elämä on täynnä yllätyksiä. Silti teksti itsessään yllättää
harvoin.
Novelleissa käsitellään päivänpolttavia aiheita. On öljykriisiä, Barack Obamaa ja muita ajankohtaisuuksia.
Tämä lukijaa aluksi hauskuuttava yksityiskohta kääntyy lopulta tekijäänsä vastaa ja yltiöajankohtaisuus
osoittautuu kokoelman yhdeksi keskeisimmäksi ongelmaksi. Keskeneräiset on kirjoitettu vuonna 2010, mutta
jo nyt, (alle kaksi vuotta kirjan kirjoittamisesta, vajaa puoli vuotta teoksen suomentamisesta) kokoelma
tuntuu lähinnä tunkkaiselta ja lähinostalgiselta aikalaiskuvaukselta ilman universaalia ulottuvuutta.
Rachman on toimittaja ja se näkyy tekstissä. Tapahtumat ja henkilöt tuntuvat etäisiltä, jossakin määrin kliiniseltä,
eikä kaunokirjallista elävyyttä löydä tekstistä juurikaan. Edes preesens-aikamuoto ei poista etäisyyttä, joka
lukijan ja teoksen hahmojen välille syntyy lehtimiehen otteen ohjaamana. Paikoin näppärä kielellinen tyyli piristää,
mutta kokonaisuudessa se jää vain pieneksi piristykseksi.
|
