Ennakkotehtävä Turun yliopiston luovan kirjoittamisen aineopintokokonaisuuteen

Joskus kauan sitten oli tapahtunut hirvittävä virhe, kun keskelle reittiä Rue du mondelle oli annettu lupa rakentaa kahvila. Tämä tapahtui pienessä maakunnassa Allierin etelärajalla Langeacin kylässä. Reittiä ei koskaan muutettu, sillä siihen aikaan vuodesta pilvet kerääntyivät viereisen kukkulan kupeeseen ja repesivät sateena pitkin laaksoa, mikä muutti tiet kuraisiksi. Jäljelle jäi kaksi kulkukelvollista tietä, joista toinen vei läpi keskustan – ja M. Plessixin kahvilan – sekä maakuntaa kiertävä Le Mousseux’ksi kutsuttu tie, jota käyttivät lähinnä maanviljelijät ja joka oli niin kulkijoidensa kaltainen, etteivät tammikuun pakkasetkaan pystyneet jäädyttämään tiellä olevaa lantaa. Reitti siis pidettiin siinä, mistä se oli aina mennyt. Plessixille tämä tiesi jokavuotista selkävaivaa, kun ensin piti purkaa katto ja seinät, puhumattakaan reitin merkkaamisesta, johon oli tullut vuosituhannen vaihteessa tarkat määräykset. Kahvilan ainoa tarjoilija ja chef cuisinier, marseillelainen Jean Le Bars oli varreltaan niin hintelä, ettei voinut nostaa mitään tarjotinta raskaampaa naksuvien niveliensä vuoksi. Niin koko kolmeviikkoinen muodonmuutos jäi paksun Plessixin harteille – kirjaimellisesti.

Café Fusée oli pieni ja yksinkertainen syrjäkuntakahvila jyrkän mäen juurella. Kun kolmasosa tilasta oli menetetty kilpailua varten, jäi sen kummallekin sivustalle vain muutama pöytä ja tuoli asiakkaita varten. Nyt paikalla oli omistaja, tarjoilija ja kolme asiakasta. Vakioasiakas Mathieu Dupont oli vanha, Figaron taakse mielellään piiloutuva herrasmiesälykkö maalaismoukan asuun maastoutuneena. Nuori poika Nicolas Barroux istui niin lähellä rataosuutta kuin suinkin mahdollista musteen tuhrimissa käsissään pientä lehtiötä ja kuulakynää puristaen. Hän oli tullut jo aikaisin, heti kahvilan avauduttua odottamaan suosikkipyöräilijänsä ohiajoa nimikirjoituksen toivossa. Kolmas oli Henri Monard, saneerattu oikeusasiamies, joka oli päättänyt heittää elämänsä risaiseksi kahta kuukautta aiemmin. Nytkin Henri oli omassa sekavassa mielentilassaan, kravatti olkapäällä leväten. Hänen kasvonsa muistuttivat päivä päivältä enemmän harmaata kellotaulua ja läheltä saattoi joskus synkkinä päivinä jo kuulla sekuntiviisarin hiljaisen poljennan.

- Seitsemän espressoa, s’il vous plaît, hän pyysi. Saatuaan tilauksensa Monard kiitti ja tarjoilija alkoi raaputtaa päätään, kun mies asettui kontalleen keskelle reittiä ja alkoi asetella kuppeja epäsymmetrisesti toisen sinne, toisen tänne. Järjestys näytti olevan tarkka, ainakin Henrin ilmeestä päätellen. Dupont keskusteli itsekseen kisoista Nicolasin kuunnellessa häntä nuorella innolla.

- Se oli ennen, kyllä ajat ovat muuttuneet... käyttävät kuitenkin dopingia, toisin kuin silloin sota-aikaan...

- Täällä ei ole kukaan pyöräillyt muuta kuin sotilaat kiväärit selässä! pärskähti kassakonetta pamauttava Plessix. Oli normaalia, että omistaja oli huonolla tuulella, sitä ei tullut ottaa henkilökohtaisesti.

- Ja varmasti ! Kilpailua ei ole koskaan keskeytetty ! Saksan hyökkäyksen aikoihin pojat pyöräilivät täällä pommisateessa kypärät kolisten, kukin yrittäen mahdollisimman äkkiä päästä rannikolle pois etulinjasta. Itärajan osuus sai pian nimekseen l’Étape de Mort…

- TAIS-TOI ! Älä valehtele pojalle senkin vanha kylähullu ! Plessixin karjuessa Dupont laski lehteään tuuman verran ja iski Nicolasille silmää. Pojan kasvot kirkastuivat, suu oli muuttunut kertomuksen edetessä pieneksi pyöryläksi. Plessix tuhahti, avasi kassakoneen ja vinkaisi nähdessään Monardin takalisto pystyssä keskellä reittiä.

- Qu’est-ce que tu fais !?

- Esterataa. Pyöräilijöille, miehen muminaa tuskin kuuli. Ei hän tiennyt miksi sanoi niin, oikeasti hän yritti rakentaa aurinkokelloa, nähdä ajan pilvisenä päivänä.

- Pardon ? kuului vain vaivoin pidetty pihaus. Plessix ei sietänyt mieleltään järkkyneitä kahvilassaan, ei enää sen jälkeen kun yksi oli neljä kesää aiemmin piilottanut papattipaketin hänen viinikokoelmansa taakse. Monard ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä hänen katseensa oli kiinnittynyt lattialla oleviin kahvikuppeihin. Juomien pinta väreili tuskin huomattavasti, ja samassa saapui ensimmäinen. Pyörä suhahti pohjoispäädystä sisään ja ennen kuin kukaan ennätti reagoida, pienet posliinisirpaleet lensivät ympäriinsä. Tarjoilija kiljaisi ymmärtämättä ensin, mistä ne tulivat.

- Sieltä tuli ensimmäinen! hihkaisi Nicolas ja vakavoitui: - Kuka se oli ?

- Quel idiot ! Nyt keräät ne heti tai … Plessix karjui ja lähti kyykistelevää Monardia kohti hämmentyneenä pyöräilijän sutjakkuudesta – yleensä heitä sai odottaa pitkälle iltapäivään.

- Mmm… Jos oikein näin, niin sininen paita sillä oli, mutisi Dupont lehtensä takaa. Plessix tarttui Monardia takinniskasta ja näytti niin hurjalta, että mies säikähti pahanpäiväisesti.

- Ah quel dommage jos Rijo voittaa etapin ! pahoitteli poika saaden Dupontilta osaaottavan hymyn.

Silloin alkoi kuulua kaukaista jyrinää, ja he kaikki vaikenivat. Tiskin takana olevat viinipullot alkoivat helistä toisiaan vasten pahaenteisesti ja maa tärisi. Plessixin pienet verestävät silmät laajenivat, kello löi kymmenen. Kylän ikivanha mukulakiveys kirskui kitkasta pyöräilijöiden antaessa vauhdin kasvaa kahvilalle johtavassa mäessä. Monard riuhtoi kauhuissaan irti Plessixin otteesta ja Nicolasin kasvoille levisi odotuksen päättymisen riemu.

- ATTENTION ! Ehti poika huutaa ja heilauttaa muistivihkoaan päänsä yllä, ennen kuin suuri pyöräilijöiden vyöry katkaisi kahvilan kahtia ja syöksyi tiukkana kimppuna läpi pienen Café Fuséen jättäen nyrkkiä heristävän Léon Plessixin keittiön puoleiselle osuudelle ja miestä pakoilevan Henrin toiselle. Posliinisirpaleet kimmahtelivat kuin sarjatuli ympäri kahvilaa raapien puisten huonekalujen herkkää vahapintaa. Rata ta ta. Le Bars kompuroi tiskin taakse korviaan pidellen, Nicolas suojasi itseään käsillään ja Dupont kyyristyi huonekasvin taakse toivoen, ettei sirpaleita osuisi silmiin. Plessixin raivo jäi korviahuumaavan äänivyöryn alle. Se oli kuin pieleen mennyt juhlailotulitus.

Sitten tuli hiljaista. Ilmassa leijui vahva espresson ja rikkoutuneen posliinin käry, jostain nousi ohut sauhu kuin vanhasta tumpista. Viimeisenä, hengittäen raskaasti kuin keuhkovikainen raihnarakki, pyöräili kahvilan läpi belgialainen dopinginkäyttäjä. Dupont tuhahti nähdessään hänet, mutta Plessix oli valpas kuin aamurastas, rohisi itsekseen ja vilkuili ympärilleen vihasta kihisten: ”marinadi… merde… niskat…” sitten hän vaikeni kuin pinnistellen, kunnes kuului pieni napsahdus: ”TAITAN SINUSTA ETUPYÖRÄN !” Kun Monardin kylki erottui kaatuneen pöydän takaa, Plessix karjahti voitonriemuisesti. Hän alkoi retuuttaa miestä ja Henri-parka heilui kuin puolityhjä perunasäkki yrittäen sanoa jotain, mikä katosi kirousten alle.

- Älä nyt murhaan ryhdy, sulkevat vielä puljusi, Dupont puhdisti takinliepeitään ja etsi lehden lattialta: - Hmm, mihinkäs minä jäinkään, hän mutisi katsellen kahvilassa syntynyttä sotkua, istahti sitten paikalleen ja yritti hetken haroa kahvikuppia, jota ei enää ollut: - Älä huoli, kyllä ne taas ensi vuonna ajavat, huomautti hän isällisesti Nicolasille, joka yhä istui paikallaan housunlahkeet kahvissa silmät kimmeltäen, vihkoa ja kynää käsissään puristaen. Taustalla vingahti läpsäisyn saanut Monard.

- Jokaisen kupin sinä korjaat. Ilman taukoja ! Täältä et poistu ennen kuin joka ikinen on kerätty, liimattu, ja ja… minä kyttään TÄSSÄ ! I C I ! sylki Plessix. Monard vilkaisi Dupontia, joka hymähti ja uppoutui lehteensä viheltäen topakasti Le Barsille uuden kahvin toivossa. Henri tarttui vähäeleisesti harjaan ja alkoi lakaista lattialla lilluvaa kahvin ja murskaantuneiden astioiden sotkua Plessixin kiivas hengitys niskassaan. Huonekaluja ja seiniä raapineet sirut piti repiä irti taltalla ja vahata uudestaan. Tähän kului aikaa kaksi viikkoa. Mutta se ei miestä haitannut, siihen mennessä hänen kasvoiltaan näki jo ajan ja kaksi väsynyttä viisaria.