Angela

Kirjoittanut: Amelie
Tehty: Huhtikuu 2006 - elokuu 2006
Sallittu: Sisältää väkivaltaa ja raiskauksen.

Angela

Angela oli akateemisesti koulutettu nainen. Kaikki kadehtivat häntä, hänen kattavaa koulutustaan, tulevaa uraa ja ennen kaikkea häntä itseään sellaisena kun hän oli. Pitkät sääret, ylväs katse, joka suorastaan uhkui sitä tiedonmäärää, minkä hän oli saavuttanut opinnoillaan. Hänen vaaleat hiuksensa olivat tiukalla nutturalla ja täydellisesti istuva, harmaa jakkupuku vaali hänen vartalonsa kurveja. Angelalla ei koskaan ollut karanneita hiussuortuvia otsalla eikä huulipunan jälkiä juomalasissa. Hän oli ihana, upea, johtajatar. Kaikki halusivat olla kuin hän.

Joka aamu Angela nousi 5:30, ilman herätyskelloa ja keitti vahvat kahvit. Suodatinpussit olivat aina luonnonvaaleita, ei valkoisia eivätkä ruskeita. Valkoisesta tuli Angelalle mieleen sairaala, sen steriili tuoksu ja voihkivat potilaat. Sen epätoivo, kuolemaa enteilevä ilmapiiri. Ruskea taas muistutti häntä sorsista. Linnuista, jotka aina uivat ruskeassa, likaisessa vedessä. Veden miljoonat eliöt, madot, jotka kiemurtelivat siellä, mistä kukaan ei niitä näe.

Angelalla oli ollut kolme poikaystävää. Kaikki suhteet olivat päätyneet pettämiseen, sillä Angela ei uskonut esiaviolliseen seksiin, niin kotona opetettiin. Hän uskoi vielä joskus löytävänsä miehen, joka ymmärtäisi hänen kantaansa ja suostuisi odottamaan. Sitä odotellessa hän oli suunnitellut häänsä perusteellisesti ja teetättänyt puvunkin, se roikkui kauniin vaaleana hänen kaapissaan toiseksi viimeisenä hänen kouluaikaisen karnevaaliasunsa vieressä. Aika ajoin hän kävi sen luona putsaamassa pukupussin päälle kertyneet pölyt pois. Silloin hän saattoi unohtua haaveilemaan, sivelemään puvun satiinisia hihoja, suuria laskoksia.

Sitten tuli kesä. Angela oli pitämässä hillitysti hauskaa työkavereidensa kanssa, sillä hänellä oli syntymäpäivä. Ilta oli onnistunut ja juhlintaa jatkui aamun pikkutunneille saakka, jolloin ihmisiä alkoi pikkuhiljaa valua omia teitä koteihinsa. Angela oli väsynyt, hieman humalassa ja päätti taksin sijasta kävellä kotiinsa ja selvittää päätään. Hän kuuli soran narskuvan kenkiensä alla jokaisella askelmalla. Vielä oli pimeää, mutta muutama katulamppu soi valoa yön kulkijoille. Sitten varjoista tuli mies, joka otti Angelaa kädestä, ensin ystävällisesti, sitten kovakouraisesti. Angela ei pystynyt huutamaan, kaikki tapahtui liian nopeasti. Liian nopeasti mies vei hänet syrjään, liian nopeasti hän sai iskun kasvoihinsa, liian nopeasti hän makasi maassa vailla minkäänlaista itsekontrollia.

Loppuaika oli Angelalle kuin sumuista unta. Hän ei pystynyt muistamaan illasta kuin sen, ettei hän olisi halunnut. Hän ei olisi halunnut tuntea miehen elintä sisällään, ruohikko hentoja kasvoja raastaen. Hän yritti käyttää käsiään, muttei saanut niihin voimaa. Mies veti Angelan päätä hiuksista taaksepäin, hän tunsi kuinka hiukset irtoilivat tupeistaan, kurkkua kuristi. Hän ei nähnyt mitään, ei pystynyt liikkumaan, hän vain makasi, hame nilkoissa ja toinen kenkä pois jalasta.

Lopulta hän oli herännyt sairaalasta, siitä kauheasta mielikuvasta, jonka valkoiset suodatinpaperit hänelle olivat tuoneet mieleen. Lääkäri ja poliisi kertoivat, mitä oli tapahtunut. Mies oli raiskannut hänet, lyönyt tajun kankaalle, virtsannut hänen päällensä ja jättänyt makaamaan, jalat levällään haaraväli paljaana ja käytettynä kohti lenkkeilypolkua, josta aamulenkkeilijät sen olivat lopulta nähneet ja soittaneet ambulanssin. Olet nolattu, nöyryytetty. Sinä itseäsi tykö tekevä narttu! Miltä tuntui syödä ruohoa ja tuntea ensimmäistä kertaa elämässäsi, ettet hallitsekaan tilannetta? Mies puhui Angelalle ivallisella äänellä. Angelaa itketti.

Kun hän pääsi sairaalasta, mies hänen päässään ei lopettanut. Tussusi tuoksu on vieläkin kyrvässäni ja jos pesen sen pois, minun täytyy hankkia se uudelleen siihen, mitäs sanot? Mies nauroi Angelalle. Hänen äänensä oli musta ja pistävä. Angela kiljui, repi hiuksiaan ja sulkeutui kylpyhuoneeseensa. Hän halusi miehen lopettavan, hän ei halunnut jatkaa näin.

Vain muutaman päivän päästä Angela palasi takaisin töidensä ääreen. Hän oli hiljaa tapahtuneesta ja jatkoi työntekoa entistä hanakammin, ja uutterammin kuin koskaan aiemmin. Hän vietti yönsä nukkuen toimistonsa sohvalla muutaman tunnin kerrallaan ja teki töitä aamusta iltaan, ilman kahvitaukoja. Hän sai mitä halusi, miehen ääni ei tavoittanut häntä sinne. Hänen työnlaatunsa huononi, hän sai varoituksia, puhutteluja, lopulta pakkolomaa. Hän itki, eristäytyi, joi. Miehen ääni kuului joka päivä voimakkaammin ja selkeämmin. Se pilkkasi, nauroi, toi mieleen muistoja tapahtuneesta ja lupasi tulla uudestaan. Angela maistoi taas ruohon suussaan, tunsi voimattomat kätensä ja levinneet meikit kasvoillaan. Mikään ei auttanut, hänen oli pakko päästä miehestä eroon.

Kun heinäkuinen aurinko jälleen alkoi siirtyä horisontin toiselle puolelle, Angela lähti ulos. Tapahtuneesta oli vuosi. Vuosi, hän ajatteli ironisesti, miten paljon voikaan vuodessa tapahtua. Hän oli saanut potkut keväällä, pääsiäisen jälkeen. Erokirjeen mukana oli tullut suositus psykiatrille menemisestä. Silloin hän oli päättänyt ottaa täyspäiväiseksi työkseen Miehen etsimisen ja kostamisen. Tuona kohtalokkaana vuosipäivänä kaiken oli loputtava. Angelasta tulisi vapaa, sama Angela mikä hän oli ollut ennen edellistä heinäkuuta ja syntymäpäiväänsä.

Hän poistui kotoaan pitkään beigeen takkiin sekä aurinkolaseihin verhoutuneena. Heinäkuinen ilta-aurinko nostatti hien pintaa nopeasti, mutta Angela ei halunnut riisua takkiaan. Hän suuntasi kulkunsa vanhan elintarvikekaupan ohi ja hyppäsi puistoon johtavalle polulle. Hänen kävellessään soraista tietä pitkin Miehen ääni rupatteli hänelle. Jokaisen soranmurikan tallaamisen välillä Mies sanoi sanan, kaksi. Minnes neiti on tänään lähdössä, noin hienona? Angela pudisti päätään ja jatkoi kävelemistä. Ilta oli lämmin ja kostea. Aivan kuin aamuyön kostea ruohikko, jota vasten hänen silkkinen ihonsa oli ollut. Multaa hampaissaan, arvet sielussa. Miehen ääni voimistui. Se kuului joka puskasta, jokaisesta puusta ja sorasta. Angela kiristi tahtiaan ja hän näki kaartuvan polun edessään. Käsiaseen paino tuntui joka askelmalla hänen kylkeään vasten. Se tiesi, miksi oli mukana. Hän ohitti kaksi isoa marjapensasta ja kääntyi niiden taakse. Hän pysähtyi ja tuijotti kahta hahmoa kyynelten sumentaessa hänen katseensa. Nuori nainen makasi avuttomana, haavoittuvaisena maassa, puristaen multaa kämmenillään ja itkien. Hame oli nilkoissa ja toinen kenkä oli muutaman metrin päässä hänestä oikealle. Mies, joka makasi hänen päällään, veti häntä hiuksista, ähkyi, puhisi ja kirosi tälle. Aina silloin tällöin mies löi naista milloin mihinkin kohtaan. Naisen kasvoja ei näkynyt, mutta kauhukseen Angela tunnisti hänet. Hän veti aseen taskustaan ja tärisevin käsin nosti sen tähdätäkseen. Kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan ja vihansekaiset tunteet ailahtelivat hänen sisällään nostattaen yhä hurjistuvaa tunteiden myrskyä. Hän laski mielessään kolmeen ja painoi liipaisinta. Luoti syöksyi aseen piipusta pamahtaen kovaäänisesti ja sai Angelan hätkähtämään juuri ennen kuin se upposi ihon läpi pehmeään kudokseen, jolloin kaikki pimeni.

Hiljaisuus oli täydellinen. Miehen ääni oli poissa.